Toiset pojat ja Tiikeri-Lilja olivat sillä välin jo lähteneet soutamaan kotia kohti. He olivat riemuissaan, kun näkivät kapteeni Koukkusen pakenevan, mutta heitä vähän huolestutti, kun Pekka ja Vendi eivät olleet veneessä. He olivat kuitenkin tottuneet rajattomasti luottamaan Pekkaan, ja arvelivat nyt, että Pekka ja Vendi joko uivat tai lensivät heidän perässään.
Mutta Pekka ja Vendi olivatkin joutuneet suureen vaaraan. He löysivät toisensa kalliolta, ja Vendi oli niin väsynyt, ettei voinut ajatellakaan uimista tai lentämistä. Pekka taas oli haavoittunut, niin ettei hänkään päässyt uimaan eikä lentämään. Venettä ei ollut, ja vesi nousi minkä ennätti. Kallio pieneni pienenemistään.
Lapset panivat kädet silmilleen, etteivät näkisi. He luulivat hukkuvansa vallan pian. Silloin jokin kevyt esine kosketti Pekkaa ikäänkuin apua tarjoten. Se oli suuren leijan häntä. Mikael oli tehnyt leijan pari päivää sitten, mutta se oli lähtenyt karkuun.
Pekka tuli hyvin iloiseksi, sillä hän muisti, että tuo leija oli nostanut Mikaelin maasta ylös. Sehän voisi kantaa Vendin maihin. Pekka tiesi, että leija ei kannattaisi kahta, mutta Vendin pelastuminen oli hänelle pääasia. Hän sitoi leijan hännän Vendin ympärille ja lähetti Kadonneitten poikien pikku äidin turvassa purjehtimaan maihin. "Hyvästi, Vendi!" huusi Pekka urheasti ja jäi yksin kalliolle.
Vesi nousi, ja Pekka seisoi suorana kalliolla ja ajatteli, että kuolema sentään olisi hirmuisen suuri seikkailu. Silloin hän näki oudon veneen ajautuvan kalliolle. Se oli suuri linnunpesä, Mikä-linnun pesä, jonka myrsky oli puhaltanut kalliolta mereen. Mikä-lintu itse makasi vielä pesässä ja koetti suojella muniaan, mutta se oli hyvin vaikeata. Pekka pani munat suureen hattuun, jonka joku rosvoista oli unohtanut kalliolle. Siinä ne olivat turvassa, ja Mikä-lintu oli tyytyväinen. Mutta Pekka itse istui tyhjään pesään, levitti takkinsa purjeeksi ja lähti iloisesti ja nopeasti purjehtimaan kotiin.
MAANALAISESSA KODISSA.
Päivät kuluivat hauskasti Kadonneitten poikain pienessä kodissa maan alla. Vendi oli herttaisin pikku äiti ja Pekka paras isä mitä kuvitella voi. Huone oli suuri ja tilava. Siinä oli tummanruskeat kallioseinät, ja nurkassa oli kaunis iso takka. Katosta riippui koreja ja kalastusvehkeitä ja kaikenlaisia kapineita, joista luolan asukkailla oli hyötyä.
Vendi oli lyhyessä ajassa tehnyt kaikenlaisia parannuksia pikku talossa, niin että se nyt oli yhtä kodikas ja viihtyisä kuin lastenkamari kotona. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea viisaat tytöt osaavat tehdä halvimmistakin aineista. Huoneessa oli nyt iso, leveä sänky, jossa kaikki pojat nukkuivat, ja vauvan kori Mikaelia varten, koska hän oli pienin ja koska vauvan kori on niin kovin hauska ja kodikas kapine. Ja eräässä huoneen nurkassa, pienen punaisen verhon takana, oli Helikellon oma pikkuruinen huone. Se oli laitettu niin siroksi ja somaksi kuin keijukaistyttö ikinä voi toivoa.
Poikia varten oli huoneessa sienituoleja, mutta Pekkaa ja Vendiä varten oli tehty kaksi mukavaa nojatuolia suurista pumpuista. Niissä saivat vain isä ja äiti istua.
Eräänä lauantai-iltana Vendi ja pojat istuivat alhaalla luolahuoneessa odottaen Pekkaa kotiin metsästysretkeltä. Luolan ulkopuolella asteli uskollinen Tiikeri-Lilja punanahkoineen vartioimassa Pekan taloa merirosvoilta.