Äkkiä kuului oksien rapinaa pensaikosta, ja siitä tiedettiin, että Pekka oli tulossa. Tiikeri-Lilja meni häntä vastaan, ja Kadonneet pojat juoksivat puunrunko-portaisiin toivottamaan Pekka-isän tervetulleeksi.
Pekka oli isistä parhain, eikä hän koskaan kuitenkaan unohtanut, että hän itsekin oli pieni poika. Hän oli nytkin poiminut taskut täyteen pähkinöitä niitä poikia varten, jotka olivat olleet kilttejä ja hän antoi poikien vapaasti myllertää taskuissa ja ottaa niin paljon kuin tahtoivat.
Sitten hän meni Vendin luo, joka istui takan ääressä niin ahkerana ja parsi lastensa sukkia. Pikku äiti oli hyvin herttaisen näköinen ruskeassa hameessaan, joka oli saman värinen kuin syksyn lehdet, ja punaisia marjoja hiuksissa. Pekka oli onnellinen, kun he antoivat toisilleen sormustimia. Sitten he rupesivat puhelemaan pojista ja heidän hommistaan ihan kuin todella olisivat olleet isä ja äiti.
Sitten pojat tahtoivat ruveta tanssimaan ja pyysivät isää ja äitiä mukaan. Mutta Pekka sanoi, että hän on aivan liian vanha sellaiseen hullutteluun, hänen vanhat säärensä muka vain naksahtelisivat, ja Vendin mielestä olisi ollut vallan sopimatonta, jos noin suuren lapsijoukon äiti olisi mennyt lattialle hyppelemään. Mutta koska he sentään itse olivat pieniä lapsia, teki heidän kovasti mieli tanssimaan muiden mukana. He huomasivat, että oli lauantai-ilta, jolloin isä ja äitikin voivat vähän hullutella, ja lähtivät mukaan. Pekka lauloi: "Piiri pieni pyörii", jota laulua ei Vendin mielestä kukaan osannut laulaa niin kauniisti kuin Pekka, hänen poikiensa isä. Ja lapset lauloivat ja tanssivat, kävivät sotaa tyynyillä ja heittelivät kuperkeikkaa sängyssä ja tekivät kaikenlaisia lystikkäitä temppuja, joita on hauskin tehdä juuri maatapanon aikana, jolloin pitäisi ajatella vain nukkumista.
Viimein he rauhoittuivat, ja Vendi lupasi kertoa vielä yhden ainoan sadun, ennenkuin peittäisi lapset sänkyyn. Pojat painautuivat innokkaina hänen ympärilleen ja kysyivät yhtäpäätä "minkätähden", niinkuin lapset aina tekevät.
Satu, jonka Vendi kertoi, oli tuttu Jukalle ja Mikaelille ja Pekalle. Siinä puhuttiin herra ja rouva Darlingista, noista raukoista, jotka olivat kadottaneet lapsensa eräänä talvi-iltana. He olivat kovin suruissaan, ja heillä oli niin yksinäistä. Lastenkamarin ikkuna oli aina auki siltä varalta että lapset lentäisivät takaisin.
Kun Vendi oli lopettanut, nousi Pekka surullisena tuolistaan. "Ei, Vendi", sanoi hän. "Niin minäkin kerran luulin, mutta ei sitä voi olla varma, että ikkuna on auki. Kun minä palasin takaisin äitini luo, oli ikkuna kiinni, ja minun korissani nukkui toinen pieni poika." Tämä ajatus sai Vendin hypähtämään kauhuissaan pystyyn.
"Ehkä äiti ei enää surekaan meitä", huusi hän.
"Vendi, mennään heti kotiin!" huusivat Jukka ja Mikael.
Mitä he tekisivätkään, jos huomaisivat tulleensa takaisin liian myöhään? Entä jos ikkuna olisi kiinni ja heidän sängyissään nukkuisi toisia lapsia? Entä jos Nana kylvettäisi toisia lapsia? He eivät uskaltaneet jäädä enää hetkeksikään Mikä-Mikä-Mikä-maahan.