"Nyt ei ole mitään vaaraa", sanoi Pekka. "Voitte lähteä jo! Heli näyttää tietä." Lapset sanoivat hyvästi Pekalle ja nousivat kaikki puunrunko-portaita pitkin metsään.
Rosvot olivat valmiina. Sitä mukaa kun lapset nousivat maanpinnalle, tarttui heti jokaiseen joku ilkeä, musta rosvo. Heidät siepattiin kiinni yksitellen ja niin äkisti, ettei kukaan saanut sanaa suustaan. Sitten heidät sullottiin veneisiin ja vietiin rosvolaivaan, joka odotti ankkurissa järvellä.
Kaikki oli käynyt niin äkkiä, ettei Pekalla ollut aavistustakaan ystäviensä surullisesta kohtalosta. Hän tiesi vain, että hän nyt oli vallan yksin. Vendi oli jättänyt hänet, Vendi ja Jukka ja Mikael ja kaikki Kadonneet pojat, jotka olivat olleet hänen tovereitaan, olivat nyt matkalla Mikä-Mikä-Mikä-maasta tavallisten ihmisten maahan, sinne, missä pannaan korkea hattu päähän ja hännystakki ylle niin pian kuin suinkin sopii ja missä kaikki vuoronperään kasvavat suuriksi. Pekka parka heittäytyi sänkyyn ja itki itsensä nukuksiin.
Koukku-kapteeni oli vieläkin väijyksissä luolan katolla. Häntä kiukutti kovasti, kun Pekka ei ollutkaan lähtenyt luolasta toisten lasten mukana, vaan oli vielä turvassa. Hän koetti ryömiä alas luolaan, mutta ovi oli liian ahdas hänelle.
Janne Koukkusen ilkeissä aivoissa oli jo herännyt kavala tuuma. Hän oli kuullut Vendin viimeiset sanat Pekalle: "Muista vain juoda lääkkeesi, Pekka!"
Tämä oli nyt kapteenin viimeinen keino. Hän kurkotti käsivartensa ovenraosta luolan sisäpuolelle ja otti Pekan lääkelasin käteensä. Siihen hän tiputti pari pisaraa hirmuisen väkevää myrkkyä, joka varmasti tappaisi Pekan. Voitonriemuinen irvistys rumilla kasvoillaan hän hiipi sitten pois.
"Tap, tap, tap." Joku koputti ovelle. "Kuka siellä?" kysyi Pekka puolinukuksissa.
"Tap, tap, tap."
Pekka nousi avaamaan. Helikello syöksähti huoneeseen ja helisi kiihkeästi: "Rosvot ottivat heidät! Rosvot ottivat heidät!"
Pekka sieppasi tikarinsa ja rupesi heti terottamaan sitä. Ennen lähtöään hän muisti Vendin lääkkeen ja aikoi juoda sen.