"Älä juo, Pekka, se on myrkkyä!" huusi Helikello, joka oli nähnyt
Janne Koukkusen hommat.
"Mitä vielä", sanoi Pekka ja nosti jo lasin huulilleen, mutta samassa
Helikello lensi ja joi lääkkeen.
"Kuinka uskallat juoda lääkkeeni!" huusi Pekka, mutta Helikello ei vastannut mitään. Hän hoippui jo ilmassa.
"Mikä sinun on?" kysyi Pekka pelästyneenä.
"Se oli myrkkyä", sanoi Helikello heikolla äänellä, "ja nyt minä kuolen."
Helikello raukka oli pelastanut Pekan hengen. Hän tiesi liiankin hyvin kuinka paljon Pekka piti Vendistä. Hän tiesi ettei mikään varoitus olisi voinut estää Pekkaa täyttämästä lupaustaan.
Pieni keijukaistyttö oli kuolemaisillaan, ja kuollut hän olisikin, jollei Pekka vuorostaan olisi pelastanut häntä. Kiihkeästi, kyynelet silmissä huusi Pekka kaikille maailman lapsille: "Uskotteko keijukaisiin? Taputtakaa käsiänne, jos uskotte, ja Helikello raukka pelastuu!"
Pekan ääni kuului kautta koko maanpiirin, ja kuin kaikuna seurasi sitä miljoonien kätten taputus. Oli kuin kaikille maailman lapsille yhtäkkiä olisi selvinnyt, että tietysti he uskovat keijukaisiin.
Seuraus tästä kättentaputuksesta oli ihmeellinen. Helikello oli pelastettu. Hänen valonsa, joka jo oli käynyt hyvin himmeäksi, kirkastui kirkastumistaan. Iloinen, helisevä ääni, jolla hän aina puhui Pekalle ja jota oli voinut tuskin kuulla enää, vahvistui taas.
Hän oli taaskin tuo loistava pikku keiju, joka oli saattanut Pekan Darlingin lastenkamariin Vendin luo, ja hänen johdollaan Pekka nytkin lähti pelastamaan Vendiä ja poikia.