"Jos me nyt hiipisimme pakoon, kun toverimme hiljan Siikajoella osoittivat, mihin he kelpaavat, silloin me ansaitsisimme koko Suomen kansan pilkkanaurun ja häpäisemisen. Ei, tapelkaamme, eversti; se on ainoa, jota pyydämme, ja minä olen varma siitä, että joka mies koko armeijassa toivoo taistelua".
"Niin, sen minä takaan", sanoi Gregori Tigerstedt jalolla ylpeydellä.
"Minä myös", vakuutti Aminoff.
"No niin", sanoi Cronstedt, "se into, joka elähyttää teitä, hyvät herrat, takaa, että me saamme voiton. Eteenpäin siis, ja suokoon Jumala, että Siikajoki ennen auringon laskua on saanut kaksoisveljensä!"
Kaikuva hurrahuuto kaikkien upseerien huulilta oli vastauksena Cronstedtin puheesen. Tämä ilonosoitus ilmoitti sotamiehillekin, että jotakin outoa oli tapahtunut, jonka tähden heitä kokoontui päälliköitten ympärille saamaan tietoa uutisesta. Tietysti ei tarvitse sanoakaan, että sitä tervehdittiin suurella riemulla. Jokaisessa miehessä paloi halu tehdä urotöitä.
Kun Cronstedt ohjasi kulkuansa joelle päin, esti hänen menoansa nuorukainen, joka hengästyneenä juoksi häntä vastaan. Se oli Kyösti. Vaivoista ja kärsimisistä ei enään näkynyt jälkeäkään. Tuli paloi kuin ennenkin hänen kauniissa silmissään ja hänen liikkeistänsä saattoi helposti nähdä että hän oli saanut entisen jäntevyytensä.
"Kuulepas", sanoi Cronstedt katsoen tarkasti nuoreen hiihtäjään, "sinäkö kirjeen Adlercreutziltä toit?"
"Niin".
"Minulle on kerrottu että sinua ajettiin takaa ja että sinä joen jäällä jouduit vainoojiesi käsiin".
"Jos ei sukseni olisi mennyt poikki, ei ryssä milloinkaan olisi saanut minua kiinni", vastasi Kyösti rohkeasti ja vieläpä vähän pikastuneenakin.