Nyt muutama sana Bulatowin asemasta.
Häntilän miehen kertomus Venäläisten asemasta oli varsin väärä, muttei kuitenkaan muuttanut Cronstedtin järjestelmää. Kun Bulatow sai tiedon Suomalaisten lähestymisestä, ei hän suostunut vetäytymään Raaheen päin, niinkuin hänen useat upseerinsa ehdoittivat. Hän tahtoi nyt ehdottomasti sotia, siitä syystä että hän perin pohjin halveksi vihollisiansa, joita hän luuli helposti voittavansa, koskeivat he milloinkaan ennen olleet häntä todella vastustaneet, ainakaan niin, että siitä suurin kannattaisi puhua, muistamatta kuitenkaan etteivät he saaneet ryhtyä taisteluun. Kun hän sitä paitsi luuli, että Kettuselle lähetetty Garnault, Adlercreutzin joukon karkoitettuansa, heti rientäisi hänen avuksensa, oli hän varsin varmana voitosta. Hän asettui, nelikulmioon eräälle metsäiselle kunnaalle rakennetun pappilan taakse ja molemmin puolin ja varsin toiselle rannalle kuin oli ilmoitettu. Hänellä oli kolme vankkaa jalkapataljoonaa, jääkäriä, kaksi plutoonaa husaaria, viisikymmentä kasakkaa sekä kaksi kanuunaa ja kaksi haubitsia, yhteensä vähän enemmän kuin 1,500 miestä. Niistä lähetettiin jään poikki yksi komppania jalkaväkeä, joka varustui kirkkopihalle.
Kello kahdeksan aikaan aamulla 27:nä päivänä huhtikuuta olivat
Suomalaiset valmiina ryntäämään vihollisen päälle.
* * * * *
Kolonnat olivat järjestetyt yhteistä rukousta pitämään. Soittokunta soitti tuon juhlallisen virren "Meidän linnam' on Jumal taivaast", ja kun rummut jokaisen värsyn perästä päristivät säestyksen, koski jokaiseen tämän pyhän toimituksen juhlallisuus. Varsinkin oli Kyösti, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt eikä kuullut semmoista, syvästi liikutettu. Hänen sydämeensä tunki outo, selittämätön tunne ja sykki niin kovasti, muttei kuitenkaan levottomasti, että hän selvään saattoi tuntea sen säännölliset tykähdykset. Minne hän loi katseensa näki hän vaan vankaita katseita, mutta surua ei näkynyt merkiksikään soturien muodossa. Kaikki näytti henkivän riemua ja voiton toivoa vihatuista vihollisista. Runeberg sanoo erinomaisen kuvaavasti tervehdyksessään Gregori Tigerstedtille tämän taistelun viidentenäkymmenentenä vuosipäivänä:
"Se hetki oli ikimuistoinen".
Ajetut ikäänkuin metsän otukset pitkin Suomen talvisia tienoja, saivat he vihdoinkin pisättyä, nämät miehet, joiden vihan ja inhon kyyneleet polttivat syvemmältä ja katkerammin kuin painetin haavat. Vihdoinkin saivat he siis astua vihollisensa eteen, eikä koko joukossa löytynyt ainoatakaan miestä, joka silmänräpäystäkään olisi epäillyt voitosta, sillä jokainen oli lujasti päättänyt ennen kaatua kuin paeta. Ja semmoista joukkoa, joka tämmöisillä päätöksillä menee taistelemaan isänmaansa edestä, saattaa tuskin mikään voima voittaa.
Sittekuin Kyöstin katseet olivat liitäneet kolonnien ohitse, pidättyivät ne everstiin, joka Loden, Aminoffin ja Cristierninin ympäröimänä seisoi saarnamiehen vieressä tuon valtavan neliön keskuudessa. Cronstedtin katseet, samoin kuin hänen paljastettu miekkansakin, olivat käännetyt maahan. Kerran hän nosti silmänsä ylös ja sattumalta kääntyivät ne nuoreen Suomalaiseen. Kyösti näki että eversti katseli häntä tutkivasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea nuorukaisen sydämessä oliko hän valmis kangistumaan kylmälle hangelle. Mutta nuorukaisen katse oli levollinen. Häntä eivät enää kauhistuttaneet tummat tykkien suut, jotka nyt äänettöminä katselivat lumitannerta, minkä ne pian Venäläisten verellä punastivat.
Selvinä kaikuivat saarnamiehen sanat koko joukolle, ja niiden kaiku tunki pitkälle metsään, jossa pohjolan talvivieraat, joko lauloivat lumisien kuusien oksilla taikka, uteliaina näkemään mitä tuossa mustassa neliössä tapahtui, kiertoteitä osaksi puusta puuhun, osaksi hankea pitkin, lähestyi kolonnia niin paljon kuin niiden suuri varovaisuus sitä myönsi. "Isä meidän" ja "Herran siunaus" valuivat kuin kesän kukkaistuoksu talven kylmään ja kun "Amen" lujalla ja selvällä äänellä lausuttiin, valtasi montaa karkeata soturia ainoa ajatus: edessään oleva verinen työ.
Taas kaikuivat soiton säveleet. Kolonnat järjestettiin ja liikkeelle lähdettiin määriteltyjä teitä. Tykit ajettiin kirkolle, josta venäläinen komppania luotia lähettämättä ja saamatta vetäysi pääjoukkoon. Huimaavalla hurrahuudolla ja murhaavassa kartessitulessa syöksyi vasen kolonna hiihtäjiensä jälissä pappilaan ja hyökkäsi venäläisten joukkojen päälle.