Tunne, minkä Kyösti nyt tunsi, lentäessään rantaa ylöspäin museetti ja tykinluotien tanssiessa hänen ympärillään, oli varsin toisenlainen, kuin se, jota hän oli aamulla tuntenut. Silloin oli pimeä eikä hän huomannut kaatuneitten eri asemia. Nyt hän näki yhden toverin toisensa perästä kaatuvan maahan. Hänen takanansa töytäsi taaja kolonna ylöspäin. Maa vapisi; irtain lumi pyöri pilvinä ympärillä ja teki usein sangen vaikeaksi nähdä lähimpiäkään esineitä. Mutta viipymättä riennettiin eteenpäin, huolimatta niistä isoista aukoista, joita vihollisen kartessit tekivät Suomalaisten taajoissa kolonnissa. Kyösti joutui myös tähän raivoavaan myrskyyn. Hän tuskin tiesi mistäkään tuossa tavattomassa sekasorrossa, joka nyt valtasi, kun taisteltiin mies miestä vastaan. Miekat, painetit ja pistoolit kiilsivät yhtenä ainoana, äärettömänä sekaisuutena hänen silmissään; rumpujen päristävä tärinä, torvien soitto, tykkien pamahdukset ja pyssyjen pauke, yhdessä haavoitettujen ja kuolevien tuskan huutojen kanssa muodostivat semmoisen säveleen, että vanhoja, tottuneitakin soturia väristytti. Mitä Kyöstin silloin sopikaan tuntea!
"Pelkäätkö, poika", huusi vanha sotamies työntäessään painetin viholliseen. "Tee niinkuin minäkin, niin kyllä siinä pian leikkiin totut".
"Minä en pelkää", vastasi Kyösti miehevästi, "sen saatte nähdä!"
Sanasta hän heti ryhtyi tekoon ja järjestyksettä iski ympärilleen vuoroin tukilla ja painetilla, että vihollisia kaatui joka taholle. Ei kestänyt kauvan ennenkuin hän oli raivannut itselleen tien sille ulkohuoneelle, jossa vanha Niilo pidettiin vankina. Hänen voimansa paisuivat kahdenvertaisiksi, kun hän huomasi Venäläisten soturien kantavan haavoitetuita pois. Lujalla iskulla kaatoi hän soturin, joka oli ovella, ja kuuden jääkärin etunenässä ryntäsi hän sisälle. Taistelu tuli pitkäksi ja hurjaksi, sillä Venäläiset puolustausivat raivoisesti. Kyöstillä oli verta vuotava haava vasemmassa käsivarressaan ja oikeassa jalassaan, vaan hän ei tuntenut mitäkään kipua. Hän ei nähnyt kuinka monta vihollista hänellä oli tiellään, hän vaan löi, ja löi niin hurjasti, että hän vähässä aikaa oli särkenyt kolme kiväärin tukkia säpäleiksi. Nyt ei hänellä ollut muuta asetta kuin paljas painetti ja se oli Kyöstille varsin outo käytettävä.
Yht'äkkiä syntyi levotonta liikettä pappilaan ahdistetuissa
Venäläisissä.
"Kas", huusi muuan savolainen jääkäri, "vihollisen toinen kolonna on saanut jäniksen passin käteensä; se pakenee. Hurraah! Käykää päälle!"
Jäljellä olevat ryssät vetäysivät kokoon peljästyttävään neliöön. Bulatow oli itse myös siinä. Hänen suuttumuksensa, kun hän näki Garnaultin varsin lähellä uskaltamatta lähestyä, purkausi useaan hurjaan kiroukseen. Hän ei nähnyt, että syynä Garnaultin toimettomuuteen oli majuri Furumarkin marssi vanhaa joenpohjaa myöten. Garnault piti varman epävarmaa parempana ja kadotettuansa yhden haubitsinsa, peräytyi hän. Bulatow sai siis turvautua vaan itseensä. Voitto, sen hän näki jo menneeksi, mutta hän päätti ainakin pelastaa kunniansa ja taistella viimeiseen kykyynsä asti. Hän tappeli itse kuin halvin sotamies ja sai monta pahaa haavaa.
Sill'aikaa oli Kyöstin seuranensa onnistunut karkoittaa Venäläiset heidän äkkipikaa laitetusta sairashuoneestansa, pimeästä ja kylmästä huoneesta, jossa sairasraukat makasivat osaksi kurjilla olkilyhteillä, osaksi nihkeällä maalla.
"Tiesinhän minä, että sinä olet urhokas poika" huusi vanha Niilo temmaten käteensä jonkun vihollisen kiväärin. "Onko täällä ketään, joka oli mukana Porrassalmella 13:na päivänä kesäkuuta ja muistaa sen päivän. Hurraah! Nyt on ryssä samassa pinteessä!"
"Minä olin mukana, minä olin mukana", kaikui useasta rivistä ja moni harmajapäinen soturi hymyili ylen tyytyväisenä, kun häntä kuumimmassa taistelussa muistutettiin tästä kunnian päivästä, jonka kokonaan ratkaisivat savolaiset painetit. Kehä näitä vanhoja urhoja kokoontui Niilon ympärille, ja heidät nähdessään sai Niilo-ukko uutta intoa ja rohkeutta. Hänen silmänsä säihkyivät kuin nuoruutensa päivinä ja melkein yhtä lujasti tarttui hän aseesen.