Nuorukainen ei voinut vastata mitään; hän oli niin tunteidensa vallassa niiden tapauksien johdosta, jotka muutamassa päivässä olivat häntä kohdanneet. Hän pudisti lämpimästi Antin ja Katrin käsiä ja riensi nopeasti pois. Kyösti ei saanut kuolla taisteluissaan isänmaansa edestä, kuinka hän kuolemaa etsikin. Virran sillalla sai hän pahan haavan, mutta parani pian ja oli jo Oravaisissa ensimmäisinä. Siellä oli hän vähältä joutua vangiksi, mutta hänen pelasti tuo vanha karjalainen jääkäri, jonka kanssa hän oli tutustunut Adlercreutzin osastossa yöllisessä hyökkäyksessä Kettuselta. Vaarallisesti haavoitettuna ei hän saattanut seurata armeijaa enään.
Kun Antti sai kuulla, mikä kohtalo oli tullut nuoren vänrikin osaksi, sillä siihen arvoon oli Kyösti ylentynyt, nouti ukko hänen luoksensa. Katri hoiti häntä mitä suurimmalla hellyydellä, ja sodan loputtua tuli hän, joka salaisuudessa jo kauvan oli rakastanut tuota urheata sotilaspoikaa, hänen vaimoksensa, jonka jälkeen Kyösti sai appensa talot hoidettavikseen.
Rauhaisina kesäiltoina oli hänellä usein tapana istua Niilon haudalla ja pojilleen kertoa kohtaloitansa. Hän sanoi silloin aina, kun hän oli kertonut jotakin vaarallista tapausta:
"Kyllä siitäkin tapauksesta oli paha selvitä ja kyllä sekin vaikea oli, mutta en minä milloinkaan ole pahemmassa pulassa ollut, kun viedessäni Adlercreutzilta Revonlahdella kirjettä Cronstedtille".
End of Project Gutenberg's Adlercreutzin sanansaattaja, by Jon Olof Åberg