Cronstedt loi nuoreen sotilaspoikaan salaamattoman ihailevan katseen.
Sitte sanoi hän:
"Sinä olet ansainnut kunniamerkin, poikaseni, ja sen sinä saat.
Tahdotko ruveta sotamieheksi?"
"Tahdon mielelläni", vastasi Kyösti riemullisesti. "Vaari on nyt kuollut ja minä olen yksin maailmassa. Minäkin tahdon nyt vuotaa vereni isänmaani armaan Suomeni edestä".
"No tästä hetkestä ruveten sinä kuulut meihin".
"Hurraah! Eläköön Suomi", huusi Kyösti heiluttaen kättänsä, ja ympärillä olevat yhdistyivät tähän mielenosoitukseen. Hän sai itse kantaa valloittamansa lipun "kunnia-asentoon" asetettujen rivien lävitse, ja tämä, niinkuin hän myöhemmin useasti lausui, oli "elämänsä juhlallisimpia hetkiä".
Samana päivänä haudattiin vanha Niilo Revonlahden hautausmaalla entisten Porrassalmilaisten toveriensa ja Revonlahden asukkaiden läsnä ollessa. Liikutusta nähtiin jokaisen kasvoissa, ja kun Cronstedt lausui muutaman soturimaisen tervehdyssanan vanhuksen haudalla sekä pyssyjen laukauksen viimeinen tervehdys eläviltä kuolleelle oli kaikunut, nähtiin kyyneleitä usean silmissä. Ja kun viimeinen sotamies oli poistunut, oli Kyösti vielä yksin haudalla. Mutta rumpu kutsui ja hänen täytyi poistua. Ennen lähtöänsä ajatteli hän kuitenkin itsekseen ja hänen ajatuksensa pukeusivat seuraaviin puoliäänisiin sanoihin:
"Minä tahdon kuolla saman kuoleman kuin hekin Suomen edestä".
"Oikein, poika", kuului ääni Kyöstin takaa ja kun hän kääntyi, kohtasivat häntä Antti Kettusen puoleksi iloiset, puoleksi suruiset katseet sekä Katrin kyyneleiset kasvot.
"Oikein! Niin ajattelee jokainen kunnon Suomalainen", jatkoi Antti ja tarttui Kyöstin käteen. "Jumala olkoon kanssasi!"
"Minä otan kastellakseni Niilon hautaa ja tuon joka sunnuntai sille vereksiä kukkasia", sanoi Katri hymyillen Kyöstille.