Aina oli ainoa, joka pysyi jotenkin tyynenä. Tosin hän ei voinut eroittaa Lauria jääkäreissä, vaikka miten koetti, mutta sanoihan hänen sykkivä sydämmensä, että armas oli tuolla yli pyrkimässä. Hän näki savolaisten syöksyvän veteen, hän näki miten he koettivat uimalla päästä kapean salmen yli, mutta hän näki myös veden punertuvan heidän verestänsä ja kuuli venäläisten pirullisen pilkkanaurun. Mutta mikä nyt saa tytön silmät noin loistamaan ja poven vielä kiivaammin huokumaan? Onkohan hän nähnyt armaansa? Ei, vaan hän on keksinyt keinon saada nähdä hänet ja tuoda hänet tovereineen saareen. Aina kumartui vielä tainnottoman äitinsä yli, suuteli häntä hellästi ja rukoili sitte Herralta, joka elomme johtaa, voimia ja suojaa niissä suurissa vaaroissa, joihin hän nyt oli lähtemässä. Virkkamatta kellekään mitään aikeestaan, kiiruhti hän ulos ja sitte länsirantaa kohti, jonne venäläiset eivät vielä olleet ennättäneet. Hädissään kahakassa tupain luona olivat kaikki unohtaneet, että pelastuskeino oli lähellä. Pieni vene oli tulevan tarpeen varalta tallessa kahden tuuhean puun suojassa.
"Jumalan kiitos, että muistin Laurin oman veneen", huokasi tyttö ja riensi nopein askelin rantaan omien tai vihollisten huomaamatta. Silmänräpäyksessä oli vene vesillä ja kiiti rannasta kuin nuoli tuonne kapeaan salmeen. Sekä jääkärien että kotiväkien huumaava riemuhuuto tervehti rohkeaa tyttöä, kun hänet kohta tunnettiin niemen takaa tullessaan. Mutta venäläisten puolelta kuului vaan harmittelua, ja luotia tuiskusi kuin rakeita venettä kohti. Tämän olikin Aina arvannut jo ennakolta ja koetettuaan saada veneen niin kiivaasen vauhtiin kuin taisi, heittäysi hän pitkäkseen tuhtoin suojaan. Tosin hiljeni veneen vauhti vähitellen, mutta laineet ajoivat sen kuitenkin pian rantaan.
Samassa kuin vene sattui rantaan, hyppäsi kookas jääkäri siihen, ja ennenkuin Aina ennätti sanaakaan virkkaa, oli hän jo Laurin sylissä. Lyhyet, hellät terveiset vaan, ei aikaa pitkiin ollut, sillä Laurin oli käsky mennä yli ensimmäisinä. Turhaan pyysi hän Ainaa jäämään tänne, kunnes vaara olisi ohi, tyttö pyrki välttämättömästi mukaan ja niin kävikin. Täynnään jääkäreitä läksi pikku vene rannasta.
V.
"Meidän pitää koettaa suojella noita urheita poikia minkä voimme", huusi Eero. "Ampukaa vaan kaikki sinnepäin ja estäkää ryssää pääsemästä meidän ja veneen välille. Oivan tytön Svärdin ukko jätti, onpa hän pelastanut meidät ja koko kylän. Ensin hänen varoituksensa, jonka kautta saatoimme estää pienen etujoukon, ja nyt tämä|rohkea venematka. Ampukaa, veikot, kunnes piippu halkeaa, ja jos joku ryssä pistäisi nenäänsä ikkunasta, niin poikki kirveellä, sen neuvon, sillä jos hän vaan saa kärsänsä sisään, niin kyllä koko raato jälessä tulee."
Ja onnistuikin ukkojen pitää ranta veneen kohdalta melkein vapaana vihollisista, sillä taistelu oli kiivas venesillasta, jonne kaikki joukot olivat ajetut. Veneestä ei siis kaatunut kuin pari miestä.
"Kas niin, nyt olemme vihdoin täällä!" huusi Lauri ja hyökkäsi kumppaneineen tuville. Vene toi yhä lisämiehiä ja sitten kun Laurin miehet olivat rannan puhdistaneet, tuli moni jääkäri yli uimalla.
Lauri ja hänen rinnallaan Aina, joka halusi äitinsä luo, olivat ennättäneet matalalle, monin kohdin jo hajonneelle kivimuurille, kun vahva venäläislauma tuli vastaan. Näiden oli aikomus rynnätä toiseen rantaan ja siten saattaa suomalaiset kahden tulen väliin. Saatuaan apua asettui Lauri niin lujasti vastaan, että venäläisten täytyi seisahtua, vaan raivosasti siinä oteltiin molemmin puolin kuolemaa pelkäämättä.
"Mene sinä tupaan, Aina, siellä olet paremmin turvassa", virkkoi Lauri ja työnsi armaansa ovesta sisään juuri vanhaa Eeroa kohti ja tämä sieppasi tytön niin sievästi sisään naisten luo, että tyttö ei ennättänyt arvella mitään, ennenkuin jo oli äitinsä helmassa.
"Minä näin tekosi", kuiskasi vanhus kuumain kyynelten valuessa, "ja toivoisin vaan, että Svärdkin olisi sen nähnyt. Jumala sinua siunatkoon, tyttäreni. Kyllä olit vaarassa, mutta Jumala sinut varjeli, ja sinä olit hänen välikappaleensa meidän pelastukseksemme."