Tämä harmitti Niiloa sitä enemmän, kun hänen nyt täytyi tunnustaa, että hänen oli henkensä pelastamisesta kiittäminen köyhää Lauria, ja hänen piti siis, jos ei tahtonut kiihoittaa yleistä vihaa itseänsä vastaan, osoittaa pelastajalleen ystävällistä kohtelua, joka ei suinkaan ollut hänen tapanaan, vähimmin Lauria kohtaan. Kun tähän tuli lisäksi, että Lauri voitti kauniin Ainan sydämmen, jota Niilo kaikella tavoin, vaan turhaan, oli koettanut itseensä kietoa, juurtui tuo alkanut viha niin perinpohjin Niiloon, että hän päätti ensi tilassa musertaa vastustajansa. Mutta tämäpä ei ollut helppoa, sillä hän oli paljoa heikompi Lauria, ja kaikki nuoret, jotka miehissä olivat Laurin puolella, olivat luvanneet hakata Niilon kirjavaksi, jos hän koettaisi tehdä jotakin pahaa Laurille. Niilo huomasi siis, että viekkaus oli hänelle ainoa keino päästä tuumansa perille.

Kun sitte sota syttyi ja sotaväen otto alkoi, sai Niilo rahalla asiat niin kierrellyksi, että hän jäi vapaaksi. Lauri ja muutamat muut nuorukaiset otettiin sotamiehiksi ja saivat musketti olalla astua rykmentin kokouspaikkaan. Tietysti heitä suututti, että Niilo hylky jäi kotiin, samalla kuin heidän täytyy nähdä vaivaa maan ja kuninkaan puolesta, mutta koska heillä ei ollut selviä todistuksia hänen petoksestaan — he vaan arvasivat millä juonella hän oli vapaaksi laittautunut — eivät he myöskään muuta sanoneet, kuin että Niilon kyllä vielä muistaisivat. Niilo nauroi heidän vihaisille katseilleen ja kävi vaan yhä ylpeämmäksi, eikä hänen isänsäkään tullut häntä hillinneeksi.

Vaikea oli nyt Laurin erota vanhasta, voimattomasta isästänsä, mutta jätettyään hänet rehellisen kalastajan hoidettavaksi tyyntyi hän kuitenkin. Vaikeampaa oli, kun hänen Svärdillä piti käydä sanomassa hyvästit kenties ainiaaksi. Tuntuipa kuin olisi sydän ollut pakahtumaisillaan, ja hän sai tuskin itsensä sen verran rohkaistuksi, että vielä jotenkin vakavalla äänellä teki "hyvän päivän". Ei ollut aikaa kauan viipyä armaan luona, vaan ennättiväthän toki sydämmellisesti uudistaa uskollisuuslupauksensa, ja erottaissa sanoi Aina ihanain kasvojensa taivaallisesti hehkuessa:

"Taistele, Laurini, kuin kunnon sotilas ja koeta olla kuin isäni."

Korpraali Svärd oli näet aikoinaan rykmentin uljaimpia poikia ja oli monta taistelua kestettyään kaatanut tussari pään alle kiihkeimmässä käsikahakassa Porrassalmella kesäkuun 13 p:nä v. 1789, juuri kuin venäläiset ajettiin pakoon virran yli. Aina oli silloin tuskin vuoden vanha, mutta hänen äitinsä, jolle eräs Svärdin sivukumppali tarkoin kertoi tapahtuman, piti sen hyvin muistossaan ja puhui usein syystäkin ylpeillen Svärdin urotöistä.

Nähdessään Ainan tyyneyden, sillä eihän karskin sotilaan tytär tahtonut näyttää mitään heikkoutta valitulleen, joka oli lähtemässä astumaan hänen isänsä jälkiä, rauhoittui Laurikin ja kun lähtömerkki kuului, oli hän järkähtämättömästi päättänyt kaikessa koettaa olla Svärdin kaltainen, vaikkapa hänen samoin kävisikin. Yksissä riensivät nyt sotamiehiksi otetut jäitä ja metsiä Mikkeliin.

Lähtöä katseli Niilokin, vaan ei hän ollut saattavain kalastajain ja vaimojen joukossa, kurkisti vaan ikkunasta. Kyllähän moni hänelle heristi nyrkkiänsä, mutta hän vaan irvisteli vastaan, ja kun rekryytit olivat kadonneet metsän taakse, heittäytyi hän pitkäkseen, löi käsiänsä ilosta ja sanoi:

"Olenpa voittanut, Ainan pitää tulla minun omakseni, ennenkuin Lauri tulee kotiin."

II.

Talvi oli kulunut jotenkin tyynesti; niin kevätkin. Tuossa pienessä kalastajakylässä niinkuin muuallakin Suomessa iloittiin urhoollisen sotajoukkomme voitoista, mutta samalla odotettiin huolella, milloin sota tulisi näille tienoille. Päivä päivältä tuli uusia tietoja Sandelsin joukkojen voitoista ja monena kesäiltana kuuntelivat ukot, eikö jo kuuluisi kanuunain jyskettä, pyssyjen pauketta pohjoisesta. Sinne tänne tuli kotiin surunsanomakin, että poika jo kaatui, vaan sama sanansaattaja toi toiselle terveiset, että heidän omansa oli kunnostanut itsensä niin, että oli saanut kunniamerkin. Tämmöisen ilosanoman saivat leski Svärd ja hänen tyttärensä kauniina kesäiltana. Silloin kiilsivät Ainan silmissä ilokyyneleet laskevan auringon valossa kuni kalliit kivet ja olihan niillä se arvokin, noilla hellän rakkauden ilohedelmillä.