Ruhtinas oli ostanut Walchovitzin, niinkuin ennen Ramoskin, mutta edellämainittu oli kuten tiedämme uskollisempi. Tämän liittolaisensa kautta, jonka oli onnistunut päästä valtiokanslerin suosioon niin, että sai palvella Eleonoraa, oli Göran Czarnecki silloin tällöin tilaisuudessa käydä häntä katsomassa. Mutta hän ei ollutkaan enään tuo entinen kiivas rakastaja intohimoineen, hän ei tehnyt enään niin ajattelemattomia tekoja kuin ennen. Mutta tuli välkkyi tuhan alla, sen näki Eleonora ja pelkäsi häntä yhtä paljon. Hänen käyntinsä olivat lyhyet, ja aina hän silloin puhui ruotsalaisista sekä heidän varmasta perikadostaan, ja Eleonora näki aivan hyvin, että hänen vihansa tarkoitti hänen puolisoaan. Hän kauhistui, kuullessaan ruhtinaan kirouksia, sillä hän tiesi mitä Vilholla olisi odotettavana., joutuessaan tämän käsiin. Tyynesti hän vastaili raivostuneelle puolalaiselle ja koetti niin paljon kuin mahdollista levottomuuttaan peittää. Kun sitten Göran Czarnecki hänet jätti, alkoi hän katkerasti itkeä ja ainoastaan Czarnyn huolenpito ja vakuutukset, ett'ei ruhtinas tekisi hänelle eikä puolisolleen mitään pahaa, saattoivat hänet hetkeksi tyyneksi. Mutta tämäkään tila ei kestänyt kauan; kun hän vaan näki ruhtinaan, joka päivittäin käveli hänen asuntonsa sivu, oli koko levollisuutensa kadonnut.
Päivää jälkeen viime luvussa kerrottujen tapausten oli Eleonora yksin huoneessaan. Hän ei koko päivänä ollut nähnyt ruhtinasta ja iloitsi siitä suuresti. Mutta miksi ei veljensä tullut hänen luokseen? Oliko hän ikipäiviksi hyljätty? Näihin kysymyksiin oli hän kauan turhaan odottanut vastausta, ja katkeralta hänestä tuntui, että se, joka häntä ennen niin oli hellinyt, nyt oli aivan muuttunut. Hän kertoi murheensa Czarnylle, mutta tämä vaan pudisti päätään ja koetti häntä saada toivomaan, että veljensä sydän kyllä oli heltyvä, ja kaikki tulisi hyväksi. Myöskin koetti hän huomauttaa Eleonoralle, että valtiokanslerin aika ehkä oli niin täpärällä, ett'ei hän voi irtautua toimistaan. Mutta silloin Eleonora aina vastasi:
"Hänen aikansa ei ole niin vähissä, ett'ei hän voisi minulle lahjoittaa ainoatakaan tuntia."
Itsekseen Czarny kyllä myönsi Eleonoran sanat tosiksi ja piti tarkan vaarin, ett'ei häntä aivan paljon vastustellut.
Tuli ilta. Eleonora oli tänään, niinkuin muinakin päivinä itkenyt, ja hänen povensa aaltoili levottomasti. Hän lepäsi puoleksi nojaavassa asennossa, pää painettuna vasempaan käteensä. Välistä ummisti hän silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi hän nukkunut, mutta äkkiä hän säpsähti, koko ruumiinsa vapisi ja kasvot kauhusta kankeina huudahti hän: "Älä pakene minua, veljeni, minä kyllä olen rakkautesi arvoinen!" Koko hänen sielunsa oli liikutettuna, eikä hän kärsinyt pienintäkään kolinaa, ennenkuin hän säpsähti ja luuli hänelle tultavan ilmoittamaan veljensä kirousta eli Vilhon kuolemaa. Ja kun Czarny näki tämän, kirosi hän sydämessään sen hetken, jolloin antautui ruhtinaan vehkeisin, ja hän voi tunnittain polvistuneena madonnan kuvan edessä lukea Pater nosteriaan suurimman surun ja levottomuuden valtaamana. Hänellä oli nyt vaan yksi ajatus: Eleonoran vapauttaminen, ja tämäpä antoi hänelle rohkeutta mennä Vilhoa etsimään, kun niin äkkiarvaamatta hänet tapasi.
Tätä tapaamistaan hän ei ollut Eleonoralle kertonut. Hän ei maininnut mitään aikeistaan häntä pelastaa ja yhdistää puolisoonsa, sillä jos ne raukeisisivat tyhjiin, olisi se hänelle vielä katkerampaa. Czarny oli siis vaiti, mutta työskenteli sen sijaan lakkaamatta tuumainsa täyttämisessä.
"Suokoon Jumala hänen sydämensä pehmenevän", kuiskasi hän, peittäen kasvonsa käsillään. "Hän ei voi minua kirota, sillä hän on jalo ja pitää sisarparastaan." Kyyneleet tunkivat väkisin esiin, ja hän nyyhkytti ääneensä. Nyyhkytykset kuitenkin pian taukosivat, ja hän vaipui lyhyeen uneen.
Tässä tilassa oli hän ollut noin puolen tuntia, kun ovi hiljaa avattiin, ja solakka mies vakailla jaloilla, vaan surullisilla kasvonpiirteillä näyttäytyi kynnyksellä. Silmänsä kohtasivat heti Eleonoran, ja pidättäen huokaustaan hiipi hän varpaillaan tämän luokse. Hetkisen katseli hän makaavan riutunutta ruumista ja huokasi syvään; hän ojensi kätensä, herättääkseen häntä, mutta veti sen takasin; hän aukasi suunsa puhuakseen, mutta ääntä ei kuulunutkaan. Vihdoin sanoi hän, hiljaa laskien kätensä Eleonoran käsivarrelle:
"Eleonora, herää sisareni!"
Nuori kreivitär säpsähti; veljensä lempeät sanat, joissa jo anteeksianto kajasti, herättivät hänet. Sekä iloa että tuskaa ilmaiseva huudahdus kuului hänen huuliltaan, heittäytyessään veljensä syliin.