Tällä hetkellä olivat he aivan niinkuin ennenkin, jolloin he, kädet kiedottuina toistensa uumille, juoksivat Mikolaiovin saleissa tahi eksyivät Vislokan aaltoihin kuvastelevaan synkkään metsään, josta pelästyneet palvelijat vaivoin heidät löysivät, tahi kiikkuivat keveässä veneessä aalloilla: he olivat veli ja sisar.
"Lutherilaiset eivät rukoile neitsyt Mariaa", virkkoi valtiokansleri puoleksi kysyvällä äänellä.
"Eivät, he kääntyvät rukouksineen suorastaan Jumalan puoleen", vastasi Eleonora, "myöskin rukoilevat he…"
"Pyhä neitsyt!" sanoi Lubomirski lempeästi, pannen kätensä Eleonoran huulille. "Jos joku joutuisi kuulemaan, että puhut tällä tavalla Puolan valtiokanslerille, luultaisiin minä kerettiläiseksi."
"Kerettiläinen", toisti Eleonora vitkaan ja vastenmielisesti, "mitä tarkoitat kerettiläisellä?"
Veljen tuli hänelle vastata; hän punehtui tietämättään, eikä voinut kestää Eleonoran vakavaa silmäystä.
"Puhukaamme jostain muusta!" sanoi hän vihdoin kiivaasti. "Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että aina tulen hämilleni, kun on puhe uskonnosta."
"Sinä epäilet siis jesuiittain oppia?"
"Vaiti, pyhän neitseen tähden!" huudahti valtiokansleri, taaskin pannen kätensä sisarensa huulille. "Seinillä ovat korvat, sadat vartijat eivät voi heidän vakoojiaan vastustaa… he ovat perkeleitä."
Eleonora kauhistui.