"Tämä on pelottava liitto", jatkoi valtiokansleri entisellä kuiskaavalla äänellään. "Minä olen oikeauskoinen katolilainen, enkä jesuiitta. Minä sydämessäni vihaan noita konnia ja saan kyllä taistella ankaran taistelun heidän kanssaan sinun avioliittosi tähden. Heidän salaiset vehkeensä kyllä tulevat minua ympäröimään joka taholta, mutta enpä minäkään pelkää sanomasta heille, että verisiteet ovat vahvemmat, kuin kaikki jesuiittain kahleet. Minä en voi sinua kirota, armas sisareni", sanoi hän sitten ja veti Eleonoran rinnoilleen, "minä annan sinulle kaikesta sydämestäni anteeksi."
"Kiitos", kuiskasi nuori kreivitär, ja kietoi kätensä veljensä kaulan ympäri, "mutta minä en tyydy ainoastaan tähän, pyydän vielä enemmän."
"Vielä enemmän", toisti valtiokansleri todella hämmästyksissään, "mitä toivot vielä?"
"Vapauden ja siunauksesi."
Nämä sanat kuiskasi Eleonora niin vapisevalla äänellä, että veli säpsähti.
"Vapauden", sanoi hän, suudellen Eleonoraa otsaan, "vapauden täytyy minun kieltää sinulta, kuitenkin sodan kestäessä. Minä en voi lähettää sinua puolisosi luokse, silloinpa Göran Czarnecki heti ärsyttäisi jesuiitat päälleni. Vielä täytyy sinun epämääräisen ajan tyytyä kohtaloosi", jatkoi vaitiokansleri, lempeästi syleillen sisartansa, "tuleehan aika sekin, jolloin taistelut taukoavat ja rauha vallitsee Puolassakin. Mutta siunaukseni voin sinulle antaa, ja sen lahjoitankin sitä rikkaammassa määrässä." Kauan syleilivät sisarukset toisiaan; näytti siltä, kun eivät laisinkaan tahtoisi erota. Ilta-auringon säteet valaisivat huoneessa olijoita ja leikkivät Eleonoran pitkissä hiuksissa, jotka olivat valuneet alas povelle ja hartioille. Tämä kuva olisi ansainnut taiteilijan pensselin.
"Hyvästi, rakas sisareni!" kuiskasi vihdoin valtiokansleri, painaen suudelman Eleonoran huulille. "Älä pelkää laisinkaan, sillä niin kauan kun minä seison vieressäsi, ei kenkään ole sinua vahingoittava: jää hyvästi, Eleonora, Jumala sinua siunatkoon!"
Tämän sanottuaan poistui veli kiirein askelin, ja tuskin oli hän poistunut, ennenkuin ihmiskasvot katselivat vastapäätä ovea olevasta akkunasta sisään. Eleonora kalpeni, nähdessään paksuilla huulilla lepäävän ilkeän hymyn, hänen täytyi tarttua kiinni tuoliin, ettei kaatuisi kun vakooja kolkolla äänellä sanoi:
"Sinun ja jälkeisesi on Puola kironnut! Jesuiitat ovat sinua seuraavat mailman ääriin, ja milloinkaan et sinä voi meitä paeta."
Elenoran korvat suhisi, mailma musteni hänen silmissään, ja kiljahtaen vaipui hän lattialle.