"Olen", vastasi Czarny, "mutta jos tapaat Walchovitzin, miten…"
"Näin", kuiskasi Ramoski, paljastaen teräväkärkisen tikarin, jota heilutti päänsä yli.
Czarny nyykäytti myöntävästi päätään, ja molemmat ystävykset lähtivät astumaan rantaa kohden. Kun he olivat tulleet etuvarustuksien ulkopuolelle, kätkeytyi Ramoski pensaan taakse, josta hän kenenkään huomaamatta saattoi nähdä, miten Czarnyn matka päättyi. Näin puolen tuntia maattuaan, silmät yhä seuraten toveria, oli hän vähällä huudahtaa ilosta: hän näki nimittäin, kuinka ruhtinas hiipi eteenpäin, Czarnyn jälkiä seuraten.
"Nyt on minun vuoroni", mutisi hän ja ryömi esiin, "jospa nyt pyhä neitsyt olisi minulle suosiollinen, niin jättäisi hän Walchovitzin käsiini."
Tuo viekas Walchovitz oli määrännyt Ramoskin veneen lähellä olevan paikan heidän yhtymäpaikakseen, ja siellä odotti hän ruhtinasta, joka pian tulikin.
"Walchovitz", sanoi Göran Czarnecki, istuen rannalle, "jos sinun onnistuu viedä kreivitär Krakovaan, niin on myös onnesikin taattu. Mutta sen pitää tapahtuman vielä tänä yönä."
"Olkaa huoletta, korkea ruhtinas", vastasi Walchovitz. "Niin totta kun olen oikeauskoinen jesuiitta, teen kaikki mitä voimassani on, ja olisinpa erehtynyt aika tavalla, ellei…"
"Mutta sinähän sanot sekä Czarnyn että Ramoskin vastustavan meitä", keskeytti häntä Czarnecki.
"Niin, he ovat vihollisiamme", vastasi Walchovitz, "mutta tarvitsisipa heillä olla aimo hyvät jalat, voidakseen seurata minua, parasta soutajaa Veikselillä, ainakin viiden penikulman ympäristöllä. Minä tuon kreivittären tänne, ja Ramoski saa suoda anteeksi, että lainaan hänen veneensä pariksi viikoksi", jatkoi hän raa'alla naurulla. "Teidän, korkea ruhtinas, tulee tehdä hänet siitä levolliseksi."
"Minä kyllä saan hänen kielensä vaikenemaan", vastasi ruhtinas, leikitellen kauniiksi kirjaillulla pistoolilla. "Czarny eikä Ramoski eivät enään ole tiellämme, kun keskipäivän aurinko ensikerran valaisee litvalaisten leiriä."