Samassa hyökkäsi eräs ratsastajaparvi esiin.
"Halloo!" huusi eversti Kruse, "onko luutnantti Stjernfelt täällä?"
"On", vastasi luutnantti.
"Oletteko nähnyt Göran-ruhtinasta?"
Vilho osoitti äänetönnä ruhtinaan ruumista.
"Hän on kuollut", mutisi evesti, "olipa vahinko niin urheasta soturista; mutta tässäpä voi sanoa, että mustasukkaisuus on hänet syössyt hautaan. Pitäkäämme toki hänelle kunnialliset hautajaiset ja kutsukaamme tänne katoolilainen pappi."
Näin sanoen aikoi hän juuri käskeä sotamiehiänsä viemään pois ruumiin, kun kavioiden ääni tunki hänen korviinsa. Hän kuunteli; se läheni, ja pian huomasi hän yksinäisen ratsastajan syöksevän esiin.
Ramoski oli vähää ennen kadonnut; hän se oli tuonut isän.
Vastatullut oli Tapani Czarnecki, ja hänet nähdessään vetäytyivät kaikki syrjään.
"Missä on poikani, Göran? Jättäkää minulle edes hänen ruumiinsa!" pyysi vanhus, katsellen ympärilleen. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja tuuli heilutti hänen vaaleita kiharoitaan.