"Täällä, kenraali", vastasi eversti Kruse, ja laski ruumiin kenraalin syliin. "Hän oli urhea sotilas, mutta kohtalo oli määrännyt hänet kuolemaan."
Vanhus peitti poikansa kasvot suuteloilla, mutisi sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, ja ajaa karahutti tiehensä.
Hetkisen äänettömyys seurasi; sen katkasi vihdoin eversti, sanoen:
"Me olemme voittaneet; Kaarlo Kustaa on rikkonut verkon, nyt marssimme Varsovaan!"
Näin sanottuaan kiiruhti hän rantaa ylös; Vilho ja Eleonora seurasivat häntä hiljakseen. He olivat nyt yhdistetyt, ja selvään kuvastui heidän silmissään ilo, jonka heidän yhdistyksensä heille saattoi.
Kun he saapuivat leiriin, tuli heitä vastaan Kaarlo Kustaa, joka ilosta säihkyvin silmin ratsasti pitkin sotilaittensa riviä. Nähdessään puolisot, nyykäytti hän iloisesti päätään ja jatkoi matkaansa. Hetkinen sen jälkeen tuli eversti Kruse Vilholle ilmoittamaan, että hän oli korotettu katteiniksi, sekä lisäsi:
"Missä on kersantti Lundberg? Hänellekin on minulla jotain sanottavaa."
"Tässä", vastasi kersantti, astuen esiin.
"Onnea luutnantille!" huudahti eversti iloisesti. "Toivon, ett'ette unohda katteinia ja hänen puolisotansa."
"En milloinkaan", vastasi äsken nimitetty luutnantti ja puristi Vilhon ojennettua kättä.