"Ja hän on nyt kuninkaasi", sanoi Vilho, kun kuningas taaskin tulisella ratsullaan vilahti ohitse.
"Ei, sinä olet minun kuninkaani", vastasi Eleonora suloisella hymyllään ja nojasi kaunista päätänsä puolisonsa rinnoille.
"Niin se on", virkkoi eversti; "vaimon tulee olla miehelleen alamaisen, vaikka hän olisi puolalainenkin."
"Pilapuheet eivät varmaan milloinkaan kuole huuliltanne", sanoi Eleonora, uhaten everstiä veitikkamaisella hymyllä.
"Ei milloinkaan", huudahti eversti hymyillen, "pilapuhe on, näette, kaikkivaltiaan paras lahja. Jääkäät hyvästi!"
Näin sanoen laukkasi hän pois, ja oli pian kadonnut näkyvistä. Sen jälkeen ohjasivat vastayhdistetyt askeleensa everstin osoittamaan asuntoon.
Riemu leirissä oli ääretön, mutta he eivät kuulleet eivätkä nähneet muita kun toinen toisensa.
TOINEN OSA.
1677.