Lukija tutustuu kahteen uuteen henkilöön ja tapaa kaksi vanhaa.
Oli kesäkuun alkupuoli vuonna 1677, tämä vuosi, joka on historiassamme niin muistorikas. Päivä oli jo kulunut, ja valoisa kesäyö levitti huntunsa yli maan. Ilma oli niin vieno, kuin etelän lempeän taivaan alla, ja lukematon lintuparvi liverteli vielä laulujaan. Vaaleansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet kuni timantit, ja idässä kulki kuu yksinäistä rataansa. Puoliyö alkoi lähetä, ja lintujen laulut taukosivat vähitellen, pian taaskin kohotakseen luojaa ja luontoa ylistämään.
Eräällä niistä monista teistä, jotka johdattavat Herrevadin luostariin, matkasi yllämainittuna iltana kolme henkilöä. He kulkivat ratsain, ja vilkkaat eläimet, jotka itse halusivat pysäkepaikkaa, nelistivät ripeästi eteenpäin, tarvitsematta käyttää kannuksia tahi ratsuraippaa. Pieneen seurueesen kuului kaksi miestä ja nainen, joka viimemainittu ohjasi tulista ratsuaan yhtä taitavasti kuin molemmat seuralaisensakin.
Oikeanpuolinen ratsastaja oli nuorukainen, peräti pohjolaisilla kasvonpiirteillä, ja voimaa sekä notkeutta osoittavalla vartalolla. Kasvonsa olivat kalpeat; hän näytti olevan noin kahdenkymmenen vuotias. Hienosti muodostunutta suuta varjosti pienet, vaaleat viikset: silmillä oli tämä puhdas, kirkas sini-väri, joka tavallisesti on pohjolaisen tunnusmerkki; otsa oli korkea ja valkonen, kauniiden, miehekkäiden kasvojensa ympäri, joille intohimot eivät vielä olleet painaneet rumentavaa kuvaansa, kierielivät kullankeltaiset hiuksensa, ja valuivat pitkinä kiharoina hartioille. Mutta ilon hymy ei tällä kertaa levännytkään hänen huulillaan; murhemielin katseli hän vuoroin seuralaisiaan, vuoroin synkkää metsää, joka raittiina, viheriänä kehyksenä ympäröi somaa kesämaisemaa, ja jos hän aika-ajoin kohottikin kaunista päätään, teki hän sen vaan, voidakseen esteettömämmin huoahdella. Pukunsa oli sotilaan. Hänellä oli pitkät, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, jotka menivät kappaleen yli polven; keltainen nahkakylleri peitti hänen leveän rintansa; olkavyöstä riippui pitkä miekka, ja leveälierinen töyhtöhattu piti hänen kiharan tukkansa asemillaan. Tämän nuorukaisen nimi oli Bernhard Stjernfelt, ja hän oli kornettina Aschebergin ratsumiehissä.
Hänen vieressään ratsasti tyttö. Ensi katsannossa luuli hänen olevan noin kahden- eli neljäntoista vuotiaan lapsen, matta jos tarkoin katseli hänen somia kasvojaan terhonruskeiden kiharoiden ympäröimänä, ja vartaloa, joka kyllä oli keskipituutta lyhempi, mutta toki täydellisesti varttunut, huomasi heti, että edessään seisoi kuitenkin kahdeksantoista vuotias immyt. Häntä ei tosin voinut sanoa kauniiksi, mutta suloisin viattomuus loisti hänen kasvonsa piirteistä. Vastakohtana veljelleen oli tämä tyttö, jonka nimi oli Berta Stjernfelt, aivan tummanverinen, ja hänen mustanruskeissa silmissään oli jotakin, joka muistutti etelästä. Kuten nuorukainen, näytti hänkin yhtä surumieliseltä, ja usein huomasi, miten kirkkaat vesihelmet värähtelivät pitkissä silmäripsissä. Kevyt kaapu ympäröi hänen solakkaa vartaloansa, sallien ainoastaan pienten jalkain pistäytyä näkyviin.
Kolmas henkilö tässä seurassa oli ukko, joka varmaan oli nähnyt kahdeksankymmenen vuoden lumen peittävän maan, mutta kukaan ei voinut huomata, että niin monen vuoden vaivat painoivat hänen hartioitaan. Vartalonsa oli suora kuin honka aarniometsässä, tukka ja parta lumivalkeat. Tämä mies oli vanha Czarny, jonka tuttavuuden teimme kaksikymmentä vuotta sitten.
Hetki kului äänettömyydessä, mutta vihdoin sanoi nuorukainen, silmäillen kuun valaisemaa seutua:
"Eihän enään ole pitkältä Torppaan, vai miten, Czarny?"
"Ei", vastasi tämä, osoittaen etelään päin, "tuon metsän takana on linna."
"Oletko jo ollut niin kauan poissa, että olet unohtanut Luostariha'an, jossa lapsena niin monta kertaa leikimme?" sanoi tyttö, surullisesti hymyillen; "ab, silloin eli isämme vielä, eikä äitimme tarvinnut itkeä, kuten nyt." Kyynelvirta tukahutti hänen äänensä, ja jatkona oli vaan hiljainen nyyhkytys.