Nuorukaisen kasvot muuttuivat, mutta voimakkaalla liikkeellä syrjäytti hän hellemmät tunteensa ja vastasi: "Isämme kuoli kuten urhea sotilas ainakin, sen tiedät sinä, Czarny, joka olit lähellä, kun hän ja majuri Lundberg kaatuivat Lundin luona."
"Josko hän kuoli kuin urho!" huudahti Czarny, kohottaen oikeata kättänsä. "Tahtoisinpa nähdä sen, joka sanoisi, ett'eivät kreivi Stjernfelt ja majuri Lundberg kuolleet sankarikuolemaa. Jumal' avita, herra kornetti, en ole nähnyt kenenkään käyttävän miekkaansa sellaisella uljuudella! Te haavoituitte heti taistelun alussa, ettekä siis nähneet miten Ascheberg taputti isäänne olkapäälle, huudahtaen että kaikki lähellä olevat sen kuulivat: te olette urhoollisin miehemme, Stjernfelt, ja tämä päivä on teidän kunniapäivänne! Niin", jatkoi Czarny, "Lupstarihaka, jota nykyään kutsutaan Mörkanskogiksi, oli pohjoiseen Herrevadin luostarista" ja hänen päänsä vaipui rinnalleen, "sepä olikin hänen kunniapäivänsä. Ja kun sitten taistelun jälkeen menimme kaatuneita ystäviämme etsimään, löysimme isänne ja majurin. He syleilivät toisiaan; yhdessä olivat he taistelleet, yhdessä saivat he kuolla. Heidän ympärillään oli kasa kaatuneita tanskalaisia, melkein kaikki halastuin päin eli läpi pistetyin rinnoin. Siellä oli kahakka ollut ankarin; tarkastellessamme isäänne ja majuria, laskimme heidän ruumiissaan olevan kahdeksan haavaa. Vasemmassa kädessään piti kreivi sen pienen kuvasäiliön, joka Berta-neidillä nyt on, ja oikeaan käteensä oli miekka melkein kasvanut kiinni, sillä meidän oli vääntäminen sormet auki, saadaksemme aseen pois. Katkennut keihään kärki oli vielä hänen rinnassaan, se oli antanut hänelle kuoliniskun. Kummeksien katselimme näitä kahta miestä, jotka pari tuntia ennen olivat olleet niin täynnä terveyttä ja rohkeutta. Kenraali Helmfelt, joka myöskin oli seurassamme, sanoi, nojautuen kuolleiden yli: 'uroot tuollaiset ansaitsevat todellakin tällaisen kuoleman!' Kenraali ei tahtonut näyttää meille liikutustaan, mutta minä huomasin, miten kyyneleet valuivat hänen poskilleen, ja vapisevalla äänellä käski hän hautaamaan heidät siinä asennossa kuin olivat. Oi, se oli katkera hetki, kun näiden urhojen maalliset jäännökset laskettiin heille erittäin kaivettuun hautaan! Minä luulin tuskan särkevän sydämeni, kaksin käsin tartuin päähäni ja syöksyin sieltä kuin mielipuoli, Kaikki ilo oli nyt jättänyt jalon hallitsijattareni ja…"
"Äitimme kantaa surutaakkaansa kuten kristitty ainakin", keskeytti Bernhard, kohottaen päätään. "Ja onpa ainakin lohdutuksenamme se, että isämme kuoli isänmaansa edestä ja niin ihanana päivänä. Niin", jatkoi kaunis nuorukainen, tarttuen kädellään miekan kahvaan, "minäkin tahtoisin voittaen kuolla Ruotsin edestä. Tai mitä sanot sinä, Berta?" kysyi hän, kääntyen sisareensa, "jos olisit mies, etkö tahtoisi sillä tavalla kuolla?"
"Tahtoisin, Ruotsin ja Kaarlo yhdennentoista edestä", vastasi Berta hiljaa, painaen päänsä alas.
"Berta-neitihän oli Torpassa, kun kreivitär sai tuon surusanoman?" kysyi Czarny.
"Olin", vastasi Berta, kääntäen kasvonsa poispäin, "oli ilta; aijoimme juuri mennä levolle, kun vanha Martta toi sisään kirjeen. Mutta älä kysy minulta enempää", pyysi nuori tyttö, peittäen kasvonsa käsillään, "toista kertaa en tahtoisi nähdä äitiämme siinä tilassa."
"Älkäämme puhuko siitä enään", virkkoi Czarny, "iloisempia aineita kyllä löytyy. Tahi ehkä nuori hallitsijaväkeni mieluummin on yksinään?"
"Ei, ei", keskeytti Bernhard, ohjaten hevosensa Czarnyn viereen, "kerro meille jotain, vanha ystäväni! Meillä on vielä runsas penikulma kotia, todella olisi hauska kuulla jotain mieltä virkistävää. Muistanpa vielä, kun sinä monta, monta vuotta sitten lupasit kertoa eräästä tapahtumasta, joka oli tapahtunut Tanskassa. Luulenpa sen olleen paon, josta sinun piti kertoa."
Iloinen hymy, joka oli levännyt Czarnyn huulilla, katosi heti nuorukaisen puheen kuultuaan, ja hän jupisi itsekseen:
"Pako! Niin, se ei milloinkaan mene mielestäni. Minä kerron teille tuon tapauksen, joka ehkä tulee minun ja monen elämässä paljon vaikuttamaan", virkkoi hän synkällä äänellä.