"Kuinka niin?" kysyivät Bernhard ja Berta kuin yhdestä suusta.

"Ainoastaan tulevaisuus on tämän selvittävä", sanoi vanhus vakavasti. "Mutta kuulkaapas nyt, niin kerron teille tuon tapauksen, joka, aina kun se mieleeni juolahtaa, saattaa minut levottomaksi. — Neljästoista päivä marraskuuta 1659 oli valjennut, ja sitä päivää en unohda milloinkaan. Me seisoimme Fyenillä ja olimme kokonaan suurilukuisten vihollistemme ympäröimät, joiden joukossa oli maanmieheni Czarneckikin [kuoli Sobolavkon kylässä v. 1665]. Ennen mainittuna päivänä oli Nyborgin tappelu, ja Sulzbachin pfalz-kreivin, joka ennen oli meitä johtanut, oli täytynyt jättää päällikkyys Kustaa Otto Stenbockille. Niin, niin", virkkoi vanhus, kun nuorukainen aikoi keskeyttää hänen puheensa. "Kummastelette kai, että halpa palvelija puhelee, kuin olisi hän oppinut mies, mutta uskokaa pois, vanha Czarny on sekä nähnyt että kokenut paljon. Tietäsinpä minä vielä enemmänkin", jatkoi hän matalammalla äänellä ikäänkuin puhuen itsekseen, "mutta palvelijan tulee pysyä asemillaan, vaikka hänellä olisikin kirjallisia tietoja. Nuoruudessani oli rakkain ajanviettoni lueskella Mikalaiovin kirjastossa, ja jalo valtiokansleri, enonne, joka huomasi haluni, kiihoitti minua kaikin tavoin. Puolan historian taisin melkein ulkoa, ja tunnempa pian jokaisen erinomaisemman miehen Puolan armeijassa. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, olen nähnyt omin silmin, ja häpeä sille, joka tämän unohtaa, olkoon hän sitten kuinka vanha tahansa. Mutta jatkakaamme nyt kertomusta."

"Isossa Beltissä sijaitsi hollantilainen laivasto amiraali Ruyterin johdolla, ja tuiki mahdoton oli Kaarlo X:nen päästä luoksemme, vaikka kuinkakin mielellään hän olisi tahtonut. Kaartemünden luona nousi yhä uusia vihollisjoukkoja maalle, ja Middelfartin luona meni itävaltalaisia, puolalaisia ja brandenburgilaisia yli Vähän Beltin. Taistelu alkoi, ja me sodimme hurjasti: mutta vihdoin täytyi urhean Henrik Hornin väistyä, jonka jälkeen pfalz-kreivi vetäytyi takasin kaupunkiin. Tässä osastossa olimme mekin, ja minulla oli hirveä vastus rauhoittaa jaloa herraani, sillä hän tahtoi palata taisteluun ja mieluummin kuolla kuin paeta, mutta vihdoin onnistui minun saada hänet seuraamaan mukanani. Minä olin seurannut Ruotsin armeijaa sen matkalla Pommerin läpi, Fredriksuddissa olin mukana, kun sotamarski Wrangel voitti urhean Billen, otin osaa kuluissa Belttien yli, mutta en milloinkaan ole ollut pahemmassa kiipelissä kuin Nyborgin taistelun perästä. Rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtiin viidentenätoista päivänä, ja ruotsalaisten oli antautuminen ehdoitta. Tämä onnettomuus koski herraani niin syvästi, että luulin hänen sairastuvan, mutta tavattuaan pfalz-kreivin ja majuri Lundbergin, ja kauan heidän kanssaan keskusteltuaan oli hän taas kuin toinen ihminen ja käski minua asettamaan kuntoon tarpeellisinta, sillä nämä kolme miestä olivat päättäneet paeta hollantilaisen laivaston läpi, ainoata tietä, joka oli avoinna. Tuskin uskoin kuulleeni oikein, nämä sanat kuultuani, mutta näin kuitenkin, että kreivi todella tarkoitti, mitä oli sanonut, ja kiirehdin, minkä voin. Ilta tuli, ja koko Ruotsin armeija antautui. Heti kun pimeyden vaippa oli peittänyt kaupungin ja sen lähiseudun, hiivimme eräästä portista ulos ja kiiruhdimme rantaan, jossa lymytimme itsemme tiheään pensaikkoon. Siellä odotimme yön tuloa, ja heti kun luulimme olevamme turvatut takaa-ajosta, lähdimme pienessä veneessä matkaan. Minä hoidin airoja, ja luulenpa, ett'ei villikissa hiivi varovammin kuin meidän pieni veneemme, joka kiiti eteenpäin vihollisten laivojen välissä. Aaltojen kuohu löi kasvoihimme, ja jääkylmä vesi pani meidät vilusta pöyristelemään, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan. Pfalz-kreivi istui etukeulassa, isänne hoiti peräsintä, ja majurilla oli sormi liipasimella, valmiina ampumaan. Onnellisesti tulimme laivaston keskelle, mutta nyt olikin pahin jäljellä, ja kaiken onnettomuuden lisäksi olivat laivat niin lähellä toisiaan, että tuskin tiesimme, miten päästä lävitse. Täällä ei kuitenkaan ollut aikaa hukata, meidän täytyi päästä eteenpäin. Kevyt alus kellui kuin lastu korkeilla aalloilla, ja meillä oli suuri työ pitää sitä tyhjänä vedestä; tuuli vinkui vihollisten laivojen köysissä ja viskeli aina vähän väliin lyhdyt kauas merelle. Ilma oli hirmuinen, mutta suotuisa sellaisille toimille kuin meidän. Joka hetki luulimme veneen vajoavan, mutta kukaan ei näyttänyt pelkäävän: vaara lisäsi rohkeuttamme. Vastuksitta pääsimme ensimäisen laiva-rivin ohi ja luulimme jo pelastuneemme, koska laivat sittemmin olivat harvemmassa, mutta tämä toivomme sammui pian, kun pfalz-kreivi antoi meille kaikkia muuta paitsi ilahuttavan tiedon, että olimme jo huomatut. Minkä vaikutuksen tämä sanoma teki meihin, voi jokainen helposti arvata. Mutta ei valituksen sanaa tullut huuliemme yli. Majuri Lundberg, joka vaaroissa aina oli kylmäverisin meistä, tarttui toiseen airoon ja ponnisti niin voimiaan, että hiki valui kasvojaan pitkin, yhä vaan lyöden leikkiä hollantilaisten nukkumishalusta. Me emme yhtyneet pilaansa, mutta osoittauduimme niin rohkeina kuin mahdollista. 'Soutakaa, minkä suinkin voitte', kuiskasi pfalz-kreivi äkkiä ja nosti pistoolin hanan, 'minä näen lyhdyn takanamme.' Me ponnistimme viimeiset voimamme, mutta pian oli vihollinen meidät saavuttanut. Silloin heitti majuri aironsa veneen pohjalle ja huudahti, kohottaen pistoolinsa: 'Minä en enään pakene kyynärääkään, mutta kylläpä näytän noille koirille, että olemme ruotsalaisia.' Nämät sanat antoivat meille uusia voimia, ja me valmistauduimme hurjaan taisteluun, kuten näytti, monilukuisempien hollantilaisten kanssa. Ja monta minuuttia ei viipynytkään, ennenkuin heidän veneensä oli rinnallamme. Taistelu alkoi heti ja hollantilaiset kokivat kaikin voimin lävistää veneemme, mutta se ei onnistunut, sillä miekkamme ja pistoolimme pitivät heitä etäämmällä. Uh, tämä oli hirveä yö! En milloinkaan unohda näitä hetkiä! Nuo kolme upseria seisoivat rinnan, ja heidän hurjista lyönneistään kierieli hollantilainen toisensa perään aaltoihin. Ei yksikään luoti tai miekan isku sattunut urhoihin, nähtävästi heitä suojeli korkeampi voima. Vihdoin alkoivat hollantilaiset yhä enemmän ja enemmän vetäytyä poispäin, ja kun majuri huomasi tämän, huudahti hän äänellä, joka kuului yli myrskyn ja aseiden kalskeen: 'Souda, Czarny, koetetaanpa, kestävätkö nuo konnat enemmän selkäänsä!' Minä tottelin, ja nyt oli vihollisten veneen vuoro paeta, ja mitä kiireimmin sittenkin. Pari minuuttia soudettuamme, lopetimme takaa-ajon, koska vielä oli koko pitkä matka Seelannin rannikolle; mutta juuri kun olimme herenneet takaa-ajamasta, kuulimme äänen hollantilaisesta veneestä, ja ne pari sanaa, jotka korviimme ehtivät, saivat sekä kreivin että minun kauhusta säpsähtämään. Ja vieläkään, näin monen vuoden kuluttua, eivät nuo sanat ole menneet mielestäni; minä kuulen ne minne vaan menen, ja Jumala yksin tietää, miten tämä päättynee."

Nämä viimeiset sanat lausui Czarny enemmän itsekseen, pyyhkäisten kädellään otsaansa, mutta hetkisen mietittyään jatkoi hän: "Samassa silmänräpäyksessä kun käänsimme, valasi kirkas salama meren, ja sen valossa näin miehen seisovan pakenevan veneen perässä.. En milloinkaan ole unohtava sen miehen kasvoja, enkä vihaa, joka niissä kuvautui! Hänellä oli tuuhea, musta parta, ja silmänsä paloivat kuin tuli!" Tässä vaikeni Czarny hetkeksi ja nojasi miettiväisenä päänsä oikeaan käteensä.

"Mitä hän sanoi?" kysyi nuorukainen, laskien kätensä Czarnyn olalle.

Vanhus jatkoi:

"Jo tuon tuntemattoman näkeminen sai minut värisemään, ja kun hän kovalla äänellä lausui nämä merkitsevät sanat: 'sinä olet Czarny; muista 25 päivää maaliskuuta 1656', horjuin, ja samoin isänne, joka kauhistui yhtä paljon kuin minäkin, ja täytyi turvautua minuun. Sittemmin emme puhuneet sanaakaan asiasta, enkä myöskään sittemmin ole tuntematonta tavannut. Mutta aavistus sanoo minulle, että onnettomuus on tulossa."

"Mitä tapahtui 25 päivänä maaliskuuta, niin monta vuotta sitten?" kysyi Berta, tähystellen Czarnya kysyvin silmin.

"Vielä ei ole aika tullut puhua siitä", vastasi vanhus; "mutta jos saatte elää, on kaikki tuleva teille ilmi."

"Kas niin!" huudahti hän, teeskennellyllä ilolla, viitaten eteensä. "Nyt olemme pian Herrevadin luona, ja sitten…"