Oikeanpuolisessa sivurakennuksessa, joka myöskin kohosi kaksikerroksisena, asui, kuten jo mainittiin, leskikreivitär Eleonora Stjernfelt. Pimeän ja pitkän etehisen kautta tultiin aliseen kerrokseen, jossa perhe enimmäkseen oleskeli, paitsi kun vieraita kävi Torpassa, niin silloin avattiin juhlakerros (ylinen), joka sen ajan tavan mukaan oli koristettu kauniilla seinäpapereilla, ja leikkauksilla tahi maalauksilla varustetuilla huonekaluilla, sekä sukutauluilla raskaissa, kullatuissa kehyksissä.
Eräässä näillä kaunistetussa huoneessa tapaamme Eleonoran samana iltana, josta edellisessä luvussa kerrottiin. Mutta eipä kukaan tuntisi hilpeätä ja tulista puolatarta, jonka ensikerran tulimme tuntemaan Mikolaiovin linnan salissa. Tosi on, että kaksikymmentä vuotta on siitä kulunut, mutta ainoastaan pari kuukautta takaperin oli hän vielä iloinen ja vilkas, neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta. Suru oli nyt astunut hänen ennen rauhaisan kotinsa kynnyksen yli, ja tämä synkkä vieras ryösti häneltä kaiken ilon. Se toi mukanaan sanoman, että hänen puolisonsa oli kuollut, että se, jonka edestä hän oli uhrannut kaikki, ei ollut enään olemassa.
"Mutta yksi lohdutus minulla on kuitenkin", sanoi hän itsekseen, nojaten vieläkin kauniin päänsä käsiinsä, "se on lohdutukseni, että hän kuoli sankarikuoleman, ja että hän viimeiseksi ajatteli Jumalaa ja minua! Niin", jatkoi hän, nostaen päätään ja kyynelsilmin katsellen pientä raamattua helmassaan, "suuri lohdutus on tämä kirja, jonka hän, hän, jota yksin rakastin, lahjoitti minulle hääpäivänämme. Se on monta kertaa rauhoittanut minua, tehköön nytkin samoin." Näin sanoen vei hän raamatun huulilleen ja kuiskasi: "Tässä suloisessa sanassa, joka tarjoo rauhaa ja sovitusta, ja lasteni rakkaudessa olen löytävä sen levon, joka nyt häirittiin. Mutta en ymmärrä tätä", virkkoi hän, kiivaasti nousten seisomaan, "kello on jo kaksitoista, eivätkä he vielä ole palanneet." Tätä sanoessaan tarttui hän pieneen kilistimeen, jonka kimakan äänen kuultuaan, vanha palvelija heti näyttäytyi ovella.
"Sinä voit olla luonani, Martta", sanoi kreivitär, pyyhkäisten kädellään otsaansa, "tänä iltana olen taas niin levoton; onhan levollisempaa olla seurassa kun yksin murheineen. Bernhard ja Berta eivät ole vielä tulleet kotia, miten sen selitän?"
"Sehän on ihan luonnollista", vastasi vanha palvelijatar, istahtaen jakkaralle emäntänsä jalkain juureen, "majuritar Lundberg, joka myöskin tarvitsee lohdutusta majurin kuoltua, ei ole tahtonut laskea neitiä luotaan tänä iltana, ja…"
"Mutta", virkkoi kreivitär, "Berta on ollut hänen luonaan lähes kuukauden, ja voinee hän toki ymmärtää, että minäkin kaipaan lastani."
"Niin, todellakin näyttää tämä kummalliselta", vastasi Martta, pannen koron joka sanalle, "ehkä jokin onnettomuus…"
"Sanot onnettomuus", huudahti kreivitär, hypähtäen seisomaan, "mikä onnettomuus se olisi! Ovathan ruotsalaiset Herrevadin luona, ja heidän etuvartijansa puolen penikulman päässä sen ympäristössä."
"Sehän vaan oli arvelu", virkkoi Martta jäykästi. "Sitäpaitsi Bernhard herra ja Czarny kyllä ovat sellaisia miehiä, että voivat tapella vaikka kymmentä sissiä vastaan! Niin, sen sanon", jatkoi vanhus, ja löi yhtämittaa käsillään polviaan, "minkätähden kuningas Kaarlo-vainaa meidän kuninkaamme isä, välittikään Skoonesta; sillä se voitto ei milloinkaan tule muuksi kuin harmiksi. Eihän täällä enään saa yörauhaakaan noilta hurjilta sisseiltä, ja juuri paraasta unestaan tulee herätetyksi laukauksilla ja muilla vehkeillä. Tuskin uskallan mennä vallihaudan toiselle puolelle keskellä päivää, sillä joka pensaassa pelkään näkeväni partasuun skoonelaisen, jonka Jumala on lähettänyt vitsaukseksi synteimme tähden."
"Martta-hyvä", vastasi kreivitär, eikä voinut levottomuudestaan huolimatta, joka häntä vaivasi, pidättää hymyä, jonka palvelijan sanat synnyttivät. "Sinä puhut kuin ymmärtämätön lapsi. Eihän se ole kuninkaamme syy, että talonpojat ovat nostaneet kapinan; tanskalaisille siitä voit antaa syyn."