"Minä luulen, mitä luulen", virkkoi Martta, nousten seisomaan, ja meni vipusillan puoleiseen akkunaan, "ja vielä kerran sanon, että kuninkaamme teki hullusti, koettaessaan tehdä tanskalaisista ruotsalaisia. Eihän nyt tiedä illalla, josko aamulla enään elää. Eilen kuulin Erkin kertovan muille rengeille, että sissijoukko oli polttanut neljä talonpoikaistaloa, vaan penikulman päässä täältä, ja miten luulette, kreivitär, voiko maata levossa sellaisia hirmuja nähdessään."
"Sinä olet oikeassa, uskollinen Marttaseni", vastasi kreivitär, mennen vanhuksen luo; "mutta vanha Torppa on niin lähellä ruotsalaisten leiriä, ett'ei yksikään sissi uskalla tänne tulla."
"Voi olla", sanoi Martta matalalla äänellä, "mutta kauheata on kuitenkin elää tällaisina aikoina."
Kreivitär ei vastannut näihin palvelijattarensa valituksiin. Sen sijaan nojasi hän oikean käsivartensa erään nojatuolin selkälautaa vasten ja tähysteli ympärillä olevia metsiä, joissa puiden latvat loistivat kuin hopea, kirkkaassa kuutamossa. Ja kaukana, kaukana olivat hänen ajatuksensa. Merien yli lentelivät ne synnyinmaahan, Mikolaioviin, sen synkkiin metsiin ja Visloka-virralle, jonka hopeoidut laineet nyt, kuten kaksikymmentä vuottakin sitten, leikkivät syntymälinnan juurella. Hän eli vaan muinaisuuden muistoissa, ja koko hänen lapsuutensa, sekä viimeiset tapahtumat Puolassa olivat niin vireillä hänen muistossaan, että hänestä tuntui kuin olisivat ne tapahtuneet vaan pari päivää sitten.
Mikäpä elämä olisikaan, ell'ei löytyisi suloisia nuoruuden muistelmia, jotka murheen hetkinä rauhoittavat sydäntä? Laiva, joka avutonna ajeleisi myrskyisällä merellä. Näistä nuoruuden muistelmista sai Eleonoora hetkisen iloa, ja hän nautti sitä koko tulisen sielunsa voimalla. Mutta todellisuus karkoitti pian tämän ilon.
"Voi suuri Jumalani", huudahti Martta ja löi käsiään yhteen, "tuolla tulee Bernhard herra ja Czarny, ja suuri joukko ratsumiehiä. Nyt he ovat vipusillan luona. Erkki laskee sen alas, ja nyt he laukkaavat pihaan. Mitähän tämä merkinnee, täytyypä ottaa siitä selko."
Eleonora värisi kuin vilutautinen, mutta ennenkuin hän ehti sanaakaan sanoa, oli Martta poissa. Levottomuudesta menehtymäisillään vaipui hän sohvalle ja kätki itkien kasvonsa käsiinsä. Hän ei nähnyt, miten Bernhard hiljaa tuli huoneesen ja lähestyi varpaillaan, mutta äkkiä nousi hän, ikäänkuin näkymättömän käden koskettamana, seisomaan, ja seuraavassa hetkessä lepäsi rakastettu poikansa hänen rinnoillaan.
Puolen tuntia sen jälkeen tunsi hän Bertan kohtalon, mutta että se oli heidän verivihollisensa, joka tällä tavalla kosti, sitä hän ei tiennyt. Bernhard yksin tiesi tämän, sillä matkalla oli Czarny, vaitiololupauksella, kertonut kaikki. Tulinen nuorukainen paloi kostonhalusta, ja ainoastaan Czarnyn varoitukset, että kavaluus ja keinottelu tässä yksin olivat auttavat maalin päähän, häntä hiukan rauhoittivat.
"Berta on sissien hallussa", vaikeroi kreivitär Czarnyn ja Bernbardin häntä tukiessa, hänen ollessa kaatumaisillaan. "Mikä hirveä kohtalo on hänellä tarjona näiden saaliinhimoisten laumojen keskessä, joilla ei löydy Jumalata! Oi, mitä olen tehnyt, että tämäkin suru tuli osakseni!"
Niin vaikeroi tuo paljon kärsinyt äiti ja vaipui tunnotonna sohvalle. "Jää luokseni, Bernhard", jatkoi hän ja tarttui poikansa käteen, "minä olen niin levoton, ja aavistan mitä kauheinta!"