Sitä ei kukaan saanut tietää, mutta Ascheberg, jonka silmät ei hetkeksikään häntä jättäneet, näki miten hän pyyhkäsi pois poskelle kierähtäneen kyyneleen. Haudan hiljaisuus vallitsi suuressa huoneessa. Aurinko katosi Söderåsin synkkien puulatvojen taa, ja Mörkanskogista kuului jääkärijoukon torvenpärinä. Pyhä rauha levitti siipensä tämän ihanan seudun yli, ja Rönne-joen pienet laineet löivät sointuvasti viheriöitä rantoja vastaan. Hiljaa nojasi kuningas päänsä oikeaan käteensä ja näytti aivan muuttaneen unelmien maailmaan; hän ei kuullut, kun läsnäolevat päälliköt kuiskaten alkoivat keskustella keskenään, eikä yhä kuuluvammat torventoitotuksetkaan Mörkanskogista häntä häirinneet. Hänen silmänsä olivat yhä kiinnitetyt samaan paikkaan, ja huulensa liikkuivat hiljaa.
Hetkinen kului. Äkkiä säpsähti hän ja pyyhkäsi kädellään otsaansa ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan.
"Mikä meteli tuolta kuuluu?" kysyi hän, astuen askeleen eteenpäin.
Ratsujoukko läheni täyttä vauhtia, se pysähtyi asunnon eteen, ja ennenkuin kukaan oli ennättänyt sanaakaan lausua, temmattiin ovi auki ja nuorukainen näyttäytyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa osoittivat ääretöntä mielenkiihkoa, univormunsa oli monesta kohden repaleilla, ja tukkansa valui epäjärjestyksessä hartioille.
"Missä on sotamarski Ascheberg?" kysyi hän värisevällä äänellä. "Jumalan tähden, sanokaa, missä hän on."
"Täällä, nuori mies", vastasi Ascheberg ja astui esiin, "mutta mitä on tapahtunut, te olette niin liikutettu?"
Nuorukainen ei heti vastannut tähän kysymykseen, sillä samassa astui kuningaskin esiin.
IV.
Ramoski tuumailee seikkoja ja joutuu sentähden ahtaalle. — Jesuiitta.
Kun Ramoski oli jättänyt Czarnyn tulen ääreen, kuten lukija muistanee, kiirehti hän nopein askelin metsään päin, toisinaan pysähtyen ja jupisten itsekseen: