"Sitä toivon, sitä toivon", jupisi vanhus, mennen jälleen istumaan Helmfeltin viereen.
"Niin, herrani", jatkoi Ascheberg ja veti kiivaasti miekkansa tupesta, ja kohotti sen päänsä yli, "parin päivän päästä taas kysytään voimia, ja tanskalaiset saavat maistaa terästämme. Kuningas on niin kauan oleskellut täällä mitään toimittamatta, että hän nyt rupee pitämään sitä ikävänä, ja luonnollistahan on, että me ja koko armeija olemme samaa mieltä. Sissit kohottavat taasen niskojaan, vaikka niihin usein piirrellään verisiä merkkejä, ja Kristian kokoo yhä sotamiehiä, masentaakseen pienen joukkomme, mutta Jumalan ja Kaarlo-kuninkaan avulla tahdomme mennä eteenpäin, kuten ruotsalaiset sotilaat ainakin, eikä milloinkaan…"
"Oikein, Ascheberg", kuului miehekäs ääni ovelta, ja samassa seisoi nuori, ruskeakutrinen, sinisilmäinen ja hymyhuulinen sotilas jäykkien vanhuksien keskellä.
"Oikein, Ascheberg", toisti hän ja löi sotamarskia toiselle olkapäälle, "siten tulee ruotsalaisen puhua." Tämä nuorukainen oli Kaarlo XI:sta. Päälliköt vetäytyivät nöyrästi pari askelta takaperin, mutta Kaarlo jatkoi:
"Tulkaa lähemmäksi, sotatoverit, ja kuulkaa, mikä on tuumani. Nyt marssimme Landskronaan, ja siellä koetelkaamme vielä kerran sotaonneamme. Onko kukaan teistä eri mieltä?"
Ei kukaan vastannut.
"No, hyvä", jatkoi kuningas, hetken tarkasti silmäiltyään kokoontuneita urhoja, ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia heidän syvimmät ajatuksensa, "hyvä; päätös on tehty, ja Jumala yksin tietää, miten tämä loppuu. Minä luotan häneen ja teihin ja…"
"Parasta on kuitenkin aina luottaa omiin voimiinsa", virkkoi Pietari Hierta puoliääneen.
"Sinä olet aina samanlainen, vanha rehellinen ystävä!" huudahti Kaarlo, tarttuen Hiertan käteen. "Vahva ja uhkaava kuin tammi myrskyn raivotessa, yksinkertainen ja vaatimaton kuin omintakeinen ruotsalainen talollinen, sellainen on vanha Pietari Hierta. Ja, omaten sellaiset tuet rinnallani, kaksinkertaisesti luottaen omiin voimiini, en ansaitsisi viedä teitä taisteluun isänmaan edestä!"
Loistavin silmin katseli nuori vieras kaikkia läsnäolevia, ja meni sitten akkunan luo, jossa Helmfelt ennen oli istunut, ja antoi katseensa haaveilla kaukana etäisyydessä. Mitähän hän ajatteli?