"Kas niin, kirotut murhapolttajat", huusi toinen jääkäreistä ja heilutti paksua köyttä Ramoskin ja tiedustajan silmäin edessä, pitkittääkseen heidän tuskiaan, "lukekaa nyt Isämeitänne, jos milloinkaan olette sen oppineet! Sitten pääsette matkalle korkeuteen."
"Ja varikset iloitsevat jo lihavista paisteista", nauroi toinen sotamies, potkaisten Ramoskia.
"Onnea matkalle, lurjukset, pian lähetämme toisia perässänne", virkkoi kolmas, ja siten yhä ivattiin onnettomia, ennenkuin köysi pantiin heidän kaulaansa.
Ramoski näki nyt viimeisen hetkensä olevan tulleen, ja epätoivon rauhallisuudella antautui hän kohtalonsa alaiseksi. Mutta ajatellessaan Walchovitzia, ja ettei nyt saisi kostaa viholliselleen, raivostui hän, ja puolittain rukoilevalla ja puolittain uhkaavalla äänellä huudahti hän, turhaan kokien päästä vapaaksi:
"Laskekaa minut irti, minun on kostettava eräälle lurjukselle, joka…"
"Joka on samanlainen kuin sinäkin", keskeytti eräs sotamies kohottaen painettinsa. "Mitäpä sinä puhut kostosta, sinä, joka olisit lävistänyt meidät kaikki tulikuumilla rautapistimillä, jos vaan olisit saanut käsiisi? Ei, kuolla sinun täytyy! Kyllä sinut tunnen, poltithan sinä juuri pari päivää sitten isäni talot Torpan luona. Mutta sinua ei kuoletetakaan hirttämällä", jatkoi hän, katkaisten puolalaisen jaloissa olevat siteen, "ampukaamme pilkkaan hänen ruumiisensa, ja jokainen luoti, joka vaivojasi lisää, on oleva kosto pienten sisarieni kuolemasta. Kuulkaapas, toverit", lisäsi hän sitten raivoissaan kiristellen hampaitaan, "kun talot paloivat ja pienet sisareni koettivat pelastua, tarttuivat sissit heihin, lävistivät paineteillaan ja heittivät sisälle palaviin taloihin. Ja silloin vannoin kalliisti kostaa", ärjäsi hän, niin että metsä kajahti, "minä vannoin kostaa hirmuisesti tämän julmuuden ensimmäisille sisseille, jotka saisin käsiini, ja nyt olen löytänyt heidät. Ladatkaa heti pyssyt, ja tähdätkää, minne muualle tahansa, vaan ei sydämmeen!"
Tätä käskyä ei tarvinnut toistaa, kiväärit olivat heti valmiit.
Silmät tujolla katselivat Ramoski ja toverinsa näitä hirmuisia valmistuksia, heidän huulensa olivat sinimustat ja jalat eivät tehneet palvelusta. He olivat vapaat, mutta vaikka ei yhtään sotamiestä olisi ollut läheisyydessä, eivät he olisi voineet paeta, niin oli kauhistus heidät heikontanut. Ei se kuoleman pelko ollut, joka masensi heidän hurjan rohkeutensa, vaan tapa, jolla heidät kuoletettaisiin.
Ramoski luki kaikki rukoukset, mitä osasi, toverinsa sitävastoin laverteli mitä raaimpia kirouksia, joille sotamiehet ivalla vaan nauroivat.
Päätöshetki tuli, ja vangit sidottiin kahteen puuhun, aivan lähelle toisiaan. Ramoski oli kalmankalpea, ja sotamiesten täytyi tukea häntä. Tämä heikkous, joka oli hyvin harvinainen sissien kesken, vihoitti sotamiehiä yhä enemmän, ja pilkkasana toisensa perään tuli onnettoman osaksi. Mutta Ramoski oli vaiti, ei sanaakaan mennyt hänen huuliensa yli, ennenkuin ennen mainittu sotamies komensi "olkaa varuillanne", silloin jupisi hän tuskin kuuluvalla äänellä: