"En minä taloja polttanut, en ollut mukanakaan."
"Se on samantekevä", sanoi päällikkö, "jos et polttanut siellä, teit sen muualla!"
"Ha, ha, haa!" nauroivat sotamiehet, varustaessaan itseään kuntoon, "hän koettaa päästä vapaaksi, tuo konna!"
"Ojentakaa pyssyt. Tähdätkää!" kuului päällikön luja ääni.
Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillä.
"Jumalan pyhä äiti, armahda minua!" jupisi Ramoski ja antoi päänsä vaipua rinnalleen.
"Kuolema ja helvetti", karjui toverinsa, luoden hurjistuneita silmäyksiä vihollisiansa. "Kuinka kauan pitää minun seisoman pilkkatauluna noille pelkuri-lurjuksille?"
"Siksi, kunnes olet aivan seulan näköinen, sen ruoja!" vastasi eräs sotamies, joka takaapäin oli lähestynyt.
Ramoski tunsi tuskan hien nousevan kasvoilleen ja ummisti silmänsä.
Aurinko oli jo noussut korkealle taivaalle. Ystävälliset säteet raivasivat itselleen tien puiden oksien välistä ja valaisivat onnettomia, ikäänkuin korkeudesta vuodattaen lohdutusta heidän sydämiinsä. Linnut lauloivat tavallista aamukiitostaan, ja pienet kukkaset hymyilivät niin suloisesti vankien jalkain juuressa. Mutta heidän sydämensä olivat toivotonta epäilyä täynnä, ja kun Ramoski, raitista aamuilmaa hengittäen, katsahti ylöspäin, kauhistui hän, ajatellessaan nyt kuolla, nyt, kun luontokin näytti hänestä niin hymyilevältä.