"Tänä iltana siis rynnäkkö on tapahtuva", sanoi yksi ennenmainituista kolmesta miehestä, leikiten kauhean miekkansa kahvalla, "eivätpä he voi aavistaakaan, että kova vastarinta heitä odottaa."
"Eivät laisinkaan", toisti Czarny, joka oli käärinyt kaapun paremmin ympärilleen, sillä tuuli oli kylmä ja ilta tavattoman kostea.
"He toivovat saavansa heti ensi rynnäköllä linnan haltuunsa, mutta vanha Czarny ja Ramoski ovatkin tällä kertaa olleet heitä viekkaammat."
"Eikö olisi paras viedä kreivitär täältä pois?" virkkoi Aksel. "Hän kyllä saisi turvapaikan Herrevadissa, ja…"
"Ei, ei", keskeytti Czarny, tehden kieltävän liikkeen kädellään, "kreivitär on yhtä turvattu täällä kuin Herrevadissakin. Älkää luulko, nuoret herrani", jatkoi hän säihkyvin silmin, "älkää luulko, että sotaiset näytelmät ovat niin vieraat Eleonora-kreivittärelle; vaikka kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä, luulen että vanhat tapahtumat vielä säilyvät hänen muistossaan."
Ei kukaan vastannut näihin Czarnyn sanoihin, mutta hetkisen mietittyään sanoi Bernhard, nojautuen lähemmä vanhusta:
"Ramoski on kait uskollinen, niin että…"
" Ramoski on uskollinen ", vastasi Czarny, pannen joka sanalle painon. "Jo lapsina otti enonne meidät huostaansa ja vei Mikolaioviin. Tapahtumat eroittivat meidät, mutta aina olimme haltiaväellemme yhtä uskolliset. Hän asui Sandomirissa, minä kotkan tavoin välistä siellä, välistä täällä. Me luotimme kuitenkin toisiimme, sillä siitä saakka kun puolialasti juoksentelimme Vislokan rannoilla ja kylvöimme sen laineissa, tekivät yhteiset pyrinnöt meidät yhdeksi. Sopimuksemme mukaan tapasimme toisemme toissapäivänä, ja silloin kertoili hän tuumistaan. Heti kun Walchovitz on marssinut matkoihinsa, pelastaa hän neidin. Niin, Ramoski on repoakin kavalampi", jatkoi vanhus säihkyvin silmin, "hän on itse keksinyt tämän ryntäyksen ja kehoittanut jesuiittaa sitä tekemään. Walchovitz vihaa minua minkä ihminen voi vihata, ja hän on koettava minua saada hengiltä, kunnes itse joutuu hukkaan… tahi saa minut uhrikseen." Nämä viimeiset sanat lausui hän enemmän itsekseen ja pyyhkäsi kädellään otsaansa.
Molemmat nuorukaiset katselivat häntä puoleksi levottomin puoleksi uteliain silmäyksin; vihdoin katkasi Bernhard äänettömyyden ja kysyi, kevyesti laskien kätensä Czarnyn olalle:
"Eikö meidän tulisi sanoa äidilleni, kuka…"