Toivon säde valaisi hetkisen Eleonoran surumielisiä kasvoja, vaan se katosi pian ja hän kuiskasi:
"Berta-parka, jospa vaan tietäisin kohtalosi! Koko Torpan, niin, kaikki mitä omistan tahdon antaa sille, joka jälleen tuo lapsen helmaani."
"Huomenna Aksel ja minä lähdemme Herrevadiin", vastasi Bernhard: "sotamarski Ascheberg ei varmaankaan kiellä pyytämääni apua, ja parin päivän päästä on siskoni oleva vapaa."
"Niin, se on varma", vakuutti Aksel, oikealla kädellään tarttuen miekkaansa.
"Jumala suokoon, että puhuisitte totta", huokasi kreivitär, ollen valmis poikansa käsivarteen nojaten tekemään kierron linnan huoneuksessa. Mutta silloin astui Czarny esiin ja sanoi:
"Armollinen kreivitär, älkää lisätkö mieltänne nyt painavaa surua, katselemalla kaikkia niitä hirmukeinoja, joita olemme keksineet, ottaaksemme sissejä vastaan niin tuntuvasti kuin mahdollista! Minä olen…"
"Uskollinen Czarnyni", vastasi Eleonora, tarttuen palvelijan käteen, "minä luotan uskollisuuteesi, jota on koetettu niin monta vuotta. Sinähän vielä muistat vanhaa sukulaistani, Katarina Lubomirskiä, ja enpä milloinkaan unohda, miten sinä ja hän aina olitte riidassa, sillä hän, kuten minä nyt, tahtoi aina ottaa osaa Mikolaiovin puolustukseen. Vanhus lepää nyt levossa", jatkoi Eleonora liikutettuna, "rauha hänen tomullensa!"
"Amen", jupisi Czarny itsekseen, "pyhä neitsyt häntä varjelkoon!" Ääneensä sanoi hän: "Ja minä vakuutan, ett'ei yksikään ihminen toista kertaa tule viemään teitä kodistanne, olisipa se sitten vaikka eversti Kruse itse!"
Eleonora hymyili katkerasti kuultuaan tämän muistutuksen, ja vastasi kuiskaten: "Tämä oli siihen aikaan, kun riemu asui sydämessäni."
"Voihan se vielä kerran palatakin", intti Czarny.