"Huu, tämä on kauheata", huokasi hän kauhusta väristen, "huomenna tulee hän takasin. Äitini, rakas äitini", huudahti hän tuskastuneena, peittäen kasvonsa käsillään, "mikä kohtalo sinua ja minua odottaakaan! Hän on kostava kauheasti! Oi, mikä hirmuinen salaisuus peittää vanhempaini entisen elämän! Nyt tiedän, miksi äitini suree niin syvästi ja aina huokailee, ollessaan yksin. Miten on tämä päättyvä, ja milloin pääsen pois tästä kurjasta luolasta?" Tätä sanoessaan vierivät runsaat kyyneleet esiin, hän itki katkerasti, ja kuumeentapainen väristys puistutti hänen ruumistaan.
Hän ei nähnyt, miten silmäpari säälivästi katseli häntä, eikä kuullut näitä hiljaa lausuttuja sanoja: "Hänen täytyy tulla pelastetuksi!"
Se oli Ramoski, joka akkunan läpi oli häntä katsellut.
Kyyneleet herkesivät vuotamasta ja tuskallisella liikkeellä nosti Berta päänsä, mutta huudahti samassa kauhusta ja peräytyi, huomatessaan vieraat kasvot akkunan ulkopuolella.
Ramoski viittasi häntä lähestymään, ja hetken epäiltyään totteli hän, nähdessään vieraan ystävälliset ja samassa murheelliset kasvonjuonteet.
Ramoski koetti sitten avata akkunan, mutta se vastusti kaikkia hänen kokeitaan. Hetken mietiskeli hän, mitä tehdä, ja tuli vihdoin selville siitä, että täytyi tällä tavoin puhua Bertan kera, sillä se olisi herättänyt huomiota, jos hän olisi mennyt suoraan ovesta.
"Mutta tästä aukosta ei yksikään ihminen voi päästä", mutisi hän ja tempasi akkunaa, "meidän on odottaminen, kunnes tulee pimeä."
Usean kokeen perästä onnistui hänen vihdoin tempaista irti akkuna.
"Älkää pelästykö, ihana neiti", sanoi hän Bertalle, joka vavisten oli peräytynyt toiselle puolen huonetta, "älkää pelästykö! Minä tahdon pelastaa teidät."
"Te tahdotte minut pelastaa!" huudahti nuori tyttö, toivon säteen kirkastaessa hänen kasvojaan. "Onko tämä totta, tahi kenties on se petos, vietelläksenne minut uusiin vaaroihin."