Näin sanoen tarttui hän Bertan hevosen suitsipieliin, kimakoilla huudoilla kutsuen apua.
Berta parahti ja olisi pudonnut hevosen selästä, ellei Ramoski olisi häntä tukenut.
"Rauhoittukaa", kuiskasi hän tukahutetulla äänellä, "meidän täytyy päästä täältä, vaikka sitten tiemme kulkisi tuon kummituksen ruumiin yli."
Nämä sanat kuuli Kaisa, ja sitä lujemmin rupesi hän huutamaan. Tuonnempana leirissä huomattiin jo vilkasta liikettä, ja vene oli enään parin sylen päässä rannasta.
"Tahdotko pitää suusi kiinni, niin saat jäädä eloon?" sanoi Ramoski, mennen aivan vanhuksen eteen.
"En", huusi hän niin kovaa kuin jaksoi, "tännepäin, pakolaisia, ryövärejä, mur…"
Tätä viimeistä sanaa ei hän ehtinyt lausua, sillä Ramoskin käsi likisti hänen kurkkuaan. Mutta sittenkin piti hän suitsista kiinni.
"Päästä irti ohjat", käski Ramoski vielä kerran.
Vanhus ei voinut vastata, mutta yhä lujemmin tarttui hän ohjista kiinni.
"No, saakoon sitten saatana uhrinsa", jupisi Ramoski kolkosti, "parempi on, että tuollainen kummitus kuin sinä, tulet helvettiin, kuin että viaton tyttönen jäisi sinun ja vertaistesi kidutettavaksi. Pyhä neitsyt suokoon minulle tämän anteeksi. Tarve minut pakottaa sen tekemään."