Ankarin oli kumminkin taistelu, johon vasemman siiven oli ottaminen osaa. Ruotsalaiset tappelivat täällä kuten muuallakin hurjina, vimmastuneina, mutta vihollisten monilukuisuus pakoitti heidät peräytymään, semminkin kun tanskalaisen kenraali Meerheimin onnistui murtaa heidän rivinsä. Schönleben otettiin vangiksi.
Mutta kun ruotsalaiset sotamiehet yhä enemmän vetäytyivät takasin, nelisti solakka ratsastaja rivien keskelle; hänen silmänsä säihkyivät ja poskillaan hehkui vihan puna. Hänen katseensa kulki miehestä mieheen Ympärillään vinkuivat luodit, mutta hän ei välittänyt muista kuin sotilaistaan. Sanoilla ei hän heitä nuhdellut, mutta sanaton silmäyksensä oli sitä ymmärrettävämpi. Keskellä peräytymistä tarttuivat kädet lujemmin kiväärin tyveihin, murretut rivit järjestyivät taas, ja kun hän vihdoin sanoi ainoastaan nämä sanat: "Kaarlo-kuningas on voittanut!" silloin seisahtui joka mies, painetit tekivät taasen tuhoaan tanskalaisten joukossa, ja kaikkien yli näkyi Helmfeld levollisena ja kylmänä vielä kerran johtavan joukkoaan hyökkäykseen.
Mutta tuoni hiipi hänen jälessään ja päätti hänen elämänsä. Hän kaatui, mutta tuntiessaan luodin rinnassaan, huusi hän viimeisellä hetkellään: "eteenpäin!" ja kaatui ratsultaan maahan. Hämmästys kuvautui kaikkien läsnäolevien kasvoille, ja tuo vanha, muulloin niin levollinen Pietari Hierta, vaaleni, nähdessään sotamarskin kaatuvan. Tosin koetti hän vielä ylläpitää järjestystä, vaan turhaan, peräytyminen oli kerran alkanut, ja vasta Tirupin kirkon luona seisahtuivat nuo uupuneet pataljonat.
* * * * *
Eräällä niistä suurista hautakivistä, jotka ilman mitäkään järjestystä ovat sijoitetut sinne tänne ennenmainitussa kirkkotarhassa, istui kolme miestä vilkkaasti keskustellen. Taistelu oli hiljan alkanut, ja tykkien sekä kiväärien savu peitti kirkon alapuolella olevan tantereen, niin että tuskin laisinkaan voi nähdä taistelevien liikkeitä. Mutta nuo kolme miestä eivät sitä huomanneetkaan, eikä heitä häirinnyt äänekäs hälinä ympärillään. Varajoukoksi oli nimittäin kirkkotarhaan jätetty 4,000 Smålannin talonpoikaa, ollakseen tarvittaissa saapuvilla. Tämä joukko tosin ei ollut harjaantunut, eikä kantanut univormuakaan, mutta siitä huolimatta oli se pelottava vastustaja, sillä säihkyvistä silmistä ja nyrkkiin puristetuista jäntevistä käsistä huomasi, että sotainto oli näiden Värendsin metsien pojissa ainoa vallitseva tunne. Ennen olivat he voitokkaasti murtaneet kiviperäistä maataan, eivätkö sitten nyt murtaisi tanskalaisten rivejä! Loppu tämän osoitti. Joka hetki odottivat he käskyä saada rynnätä esiin, ja jota enemmän päivä kului tätä käskyä kuulumatta, sitä levottomammaksi kävi joukko.
Ääneensä eivät he uskaltaneet lausua tätä pelkoaan, vaan kuiskailivat keskenään, tehden arveluita.
Kun nämä kolme ennenmainittua miestä hetkisen olivat kuunnelleet hälinää ympärillään, sanoi yksi heistä, jonka tunnemme Czarnyksi:
"Merkillistä, ett'ei Ramoski vielä ole tullut takasin."
"Noh, hän ei pidä kiirettä", vastasi Bernhard hiljaa, "hän ei tahdo jättää sisar-parkaani, ennenkuin on saanut hänet jotenkin turvatuksi. Berta-parka", jupisi hän sitten itsekseen, "vähältä piti, ett'et toista kertaa joutunut sissien käsiin."
"Kertokaapa minulle kohtauksenne Walchovitzin kanssa!" pyysi Czarny, joka oli kuullut nuorukaisen viimeiset sanat. "Enpä voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi sitä, että olin niin hiiden yksipäinen ja menin toista tietä, enkä sitten saanut ottaa osaa otteluun. Mutta ensikerralla on minun vuoroni, ja sitä ennen hion miekkani niin, ett'ei se luiskahda jesuiitan ruumiin ohi, vaikka tämä olisikin priskoitettu vihkivedellä."