"Tätä tietä eivät tanskalaiset vielä mahda tuntea", vastasi Berta, osoittaen kädellään puutarhaa, joka otti jotenkin avaran tilan asuinhuoneiden takana. "Se tie johtaa suoraan tuonne metsään, ja jos kerran sinne pääsemme, niin ei yksikään vihollinen ole meitä enään ahdistava."
"Berta", virkkoi Aksel, ja loi nuoreen tyttöön suurinta hellyyttä ilmaisevan katseen, "antaudutko minun turviini, tahi…"
"Miksi en sitä tekisi", keskeytti hän kummastellen, "olethan sinä ystäväni, Bernhardin ystävä", oikasi hän, petollisen punan levitessä poskilleen.
Tämän keskustelun kestäessä oli Aksel vienyt nuoren tytön hänen asuinhuoneesensa, joka sijaitsi puutarhaan päin. Bertan posket hehkuivat, ja nuorukaisen kädessä vielä lepäävä pieni kätönen vapisi. Heidän korviinsa tunkeutui tykin- ja musketinlaukauksia sekä taistelevien huudot, vaan he eivät näyttäneet niitä kuulevankaan; se hetki, jolloin heidän sydämissään uinaileva rakkaus heräsi eloon, oli liian viehättävä, että todellisuus heidän ympärillänsä olisi voinut sitä häiritä. He kuulivat ja näkivät ainoastaan toinen toisensa ja heräsivät vasta tuntoihinsa, kun Bernhard töyttäsi oven auki ja syöksyi huoneesen.
"Suuri vaara uhkaa meitä", huusi hän, ja syleili sisartaan, "tanskalaiset vetäytyvät tännepäin, ja selvään näkee, että heidän aikomuksensa on saartaa tämän paikan. Kyllähän näen, että nyt mieluummin tahtoisitte olla kahdenkesken", jatkoi hän hymyillen ja löi keveästi Akselia olalle, "mutta jos tahdot pelastaa hänet, jolle olet luvannut miehekkään ja lämpimän rakkautesi, niin älä viivyttele. Puutarhatien huomasin vielä vapaaksi; käyttäkäämme siis sitä, niin kauan kun aika sen vielä myöntää."
"Niin, niin, sinä olet oikeassa, meillä ei ole laisinkaan aikaa hukata", vastasi Aksel, syleillen Bertaa ja lähestyen ovea, jota pari aseilla varustettua talonpoikaa vartioitsi. Bernhard seurasi heitä. Hetkeksi pysähtyivät he portaille, ja silmäilivät levottomasti tannerta, jolla taistelu paraallaan riehui, ja aikoivat juuri alottaa matkansa, kun Ramoski hengästyneenä tuli juosten puutarhasta.
"Kiirehtikää, kiirehtikää!" huusi hän jo etäältä, "lukuisa joukko aikoo tuolla sulkea meiltä tien, ja ainoastaan suurimmalla kiireellä voimme pelastua. Czarny vartioitsee tuolla ja on hirveästi levoton."
Käskyä ei tarvinnut toistaa, sillä jokainen huomasi kyllä Ramoskin olevan oikeassa. Sentähden riensivätkin he minkä voivat puutarhaan, jossa Czarny, kävellen kiivaasti erään tuuhean puun alla, oli heitä vastassa.
"Kas tuolla!" huudahti puolalainen, osoittaen kädellään sotilasjoukkoa, joka rientomarssissa läheni sivultapäin, "he koettavat saavuttaa meitä, mutta vielä on heillä aika matka kuljettavana, ennenkuin saavat meidät kiinni. Paljastetuin miekoin ja sormi liipasimella on meidän nyt lähteminen liikkeelle, sillä eipä ole toivoakaan, että ruotsalaiset tulisivat meille avuksi. Rohkaiskaa mieltänne, neiti Berta", jatkoi vanhus lujemmalla äänellä, "minun käsivarteni ja jalkani voivat vielä aivan hyvin tehdä hyötyä, kun teidän palveluksenne tulee kysymykseen. Lähtekäämme heti matkaan; joka hetki on kallis."
"Czarny on oikeassa", vastasi Bernhard, katsellen sisartaan säälivin silmin. "Ei kukaan voi sanoa, kuinka kauan talonpojat voivat vastustaa juuttilaisten ylivoimaa."