"Olettehan ratsastanut, luutnantti, missä on hevosenne?"
"Hevoseni", sanoi Vilho ikäänkuin itsekseen, "niin", lisäsi hän ääneensä, "tuo uskollinen eläin ei saa joutua puolalaisten käsiin; kersantti, ottakaa muutama mies mukaanne ja seuratkaa minua, me menemme noutamaan hevoseni takaisin. Ja sinä", jatkoi hän, kääntyen vankiin päin, joka hänen käskystään oli päästetty irti, "sinä osoitat meille tien, vaan jos vähänkään näytät petoksen merkkiä, olet kuoleman oma. Eteenpäin!"
Vanki ei vastannut sanaakaan, mutta hänen yhteen-purruista hampaistaan ja hurjista silmäyksistään huomasi aivan selvästi, että viha kiehui hänessä.
Pian saapuivat he siihen paikkaan, johon hevoset olivat sidotut. Vilho tunsi heti omansa, ja hyppäsi keveästi satulaan. Sotamiehet ottivat kukin hevosen itselleen, niin pitkältä kuin riitti, ja kun vanki oli pakotettu istumaan erään sotamiehen eteen satulaan, komensi Vilho hiljaa: "eteenpäin!"
Tukahutettu huuto keskeytti samassa hiljaisuuden, eräs sotilaista haparoitsi muutamia silmänräpäyksiä käsillään ilmassa ja kaatui sen jälkeen maahan, leveäteräinen puukko rinnassaan. Puolalainen oli myöskin kadonnut. Muutamia korahduksia kuului, ja sotilas oli kuollut. Tämä salamurha vihastutti kaikkia, samalla kun se kiihoitti heitä kostamaan toverinsa kuoleman. Silloin kuului ylt'ympäri tuota pientä joukkoa hurja sotahuuto, ja joka pensaasta tuikahti esiin painetti.
"Me olemme petetyt!" huudahti Vilho, vetäen miekan tupestaan, "puolustakaamme itseämme kuin urheat sotilaat ainakin!"
Sotamiehet, jotka olivat tottumattomia ratsastajia, astuivat alas ratsuilta, asettuivat jääkäriketjuun ja odottivat rynnäkköä.
Tätä ei heidän tarvinnutkaan kauan odottaa; vaan ruotsalaiset ottivat ryntääjiä vastaan tunnetulla kylmäverisyydellään. He huomasivat myös pian, että puolalaisten luku ei ollutkaan niin suuri kuin alussa näytti. Nyt kysyttiin, kummatko ennen ehtii veneen luo, sillä puolalaisten selvä aikomus oli päästä ruotsalaisten edelle. Mutta tämä aikomus havaittiin ajoissa. Vihollisen luodit vinkuivat ruotsalaisten korvissa, riistivät kuoren puista ja nakkelivat puun oksia sinne tänne, vaan yhtään miestä kadottamatta pääsivät ruotsalaiset metsästä.
Mutta nyt tuli kysymys, miten hevonen saataisiin viedyksi yli. Pitkää miettimisen aikaa ei ollut, sillä puolalaisten yhä enenevät laumat tunkivat päälle. Jokainen näki, että hevonen täytyi jättää, ja Vilho itsekin oli samaa mieltä. Muutamia sekuntia hyväiltyään uskollista sotatoveriaan, löi hän sitä keveästi lanteelle. Hevonen hirnahti, pani korvansa nujuun ja nelisti virran rantaa käyvää tietä myöten Mieleciin.
Suuritta vaikeuksitta saapuivat ruotsalaiset veneen luo. Viivyttelemättä sysättiin vene rannasta ja he astuivat pian maalle Mielecin luona.