"Tuo hänet sisään!" käski Kaarlo Kustaa; ja kääntyen päällikköjen puoleen, sanoi hän: "Jääkää tänne, herrani, minä tahdon, että puolalainen saa teidät nähdä." Tuskin oli hän sanonut viimeiset sanansa, ennenkun puolalainen astui sisään. Hänellä oli roteva ruumis, harmaat kiharat, korkea otsa ja silmät, jotka näyttivät siltä, kuin voisivat katsoa ihmisen läpi. Juhlallinen tyyneys osoittautui hänen kaarevalla otsallaan, ja suu, jota ympäröi tuuheat viikset; osoittivat alakuloisuutta. Hän oli puettu komeaan puolalaiseen asuun ja suuriin ratsusaappaisiin, jotka ulottuivat hiukan polven yläpuolelle.
Kaarlo Kustaan seuralaisten joukossa oli eräs puolalainen päällikkö, nimeltä Sapicha. Tämä tuli ensi silmäyksellä, jonka vieras loi häneen, levottomaksi, eikä vastannut Liljenbergin kysymykseen. Vieras kääntyi heti kuninkaan puoleen ja sanoi joksikin hyvällä ruotsin kielellä:
"Puolan valtiokansleri, mahtava palatiini Josef Lubomirski, lähettää minut Ruotsin kuninkaan Kaarlo Kustaan luokse ja vaatii häneltä takasin molemmat puolalaiset kreivittäret, jotka ovat otetut vangiksi Mikolaiovin linnassa."
Kaarlo Kustaa vastasi:
"Viekää tervehdykseni palatiini ja valtiokansleri Lubomirskille, ja sanokaa hänelle, että hänen sisarensa, kreivitär Eleonora, on hakenut turvaa minun luonani, ja minä en häneltä sitä kiellä, niinkauan kuin hän itse tahtoo täällä olla."
"Kreivitär Eleonora on ruhtinas Göran Czarneckin morsian, ja hän vaatii häntä takasin omana tavaranaan", vastasi puolalainen, ja hänen silmänsä säihkyivät.
Kaarlo Kustaa nousi ylös, ja katseli hetken tarkasti puhujaa.
"Juuri ruhtinas Czarneckia ja veljeänsä vastaan on hän pyytänyt minulta turvaa", sanoi kuningas, nojaten kättänsä pöytää vastaan. "Vanha kreivitär on päättänyt jäädä sukulaisensa luo, ja koska tämä ei tahdo eritä itse valitsemastaan sulhostaan, niin jää hänkin minun turviini. Ilmoita tämä vastaukseni Lubomirskille, mutta sano myöskin, että heitä täällä pidetään yhtä suuressa kunniassa ja vapaudessa kuin maanmiestensäkin luona. Ja koska kreivitär Eleonora on ottanut luterilaisen uskon omakseen, on hänellä sitä enemmän syytä etsiä turvaa minun luonani."
Puolalainen kalpeni huomattavasti, kuultuaan tämän; hänen huulensa vapisivat, ja kolkolla äänellä lausui hän tämän kirouksen:
"Siis langetan minä hänen, meidän puhtaasta kirkostamme luopuneen, ylitse Jumalan ja kirkon kirouksen. Mitään turvapaikkaa ei hän saa Puolan rajojen sisäpuolella, ja jos hän eli hänen lapsensa tahtovat nojata päätään kiveä vastaan, on se polttava kuin tuli. Me tapaamme toisemme Sandomirin luona, kuningas Kustaa!"