"Ja kuinka pitkälle aiotte mennä?" kysyi eversti huolettomasti.
"Rzochoviin."
"Ahaa, kreivi", sanoi eversti hymyillen, "joko niin pitkälle olette joutuneet? Kun minä kuukausi sitten olin Rzochovissa, kerrottiin minulle, että te olette hyvissä kirjoissa Eleonora Lubomirskin luona, mutta jos asian laita tosiaankin niin on, surkuttelen teitä kaikesta sydämestäni."
Vilho säpsähti, ikäänkuin sähkövoiman vaikutuksesta. "Kuinka niin", kysyi hän muutaman minutin vaitiolon jälkeen.
"Ettekö tiedä, että Eleonora-kreivittärellä on veli, joka…"
"Joka on teidän vihollisenne", lisäsi Vilho kiivaudella. "Sen kyllä tiedän", jatkoi hän sitten matalammalla äänellä, "mutta minä tiedän myös, että huhu, jonka kuulitte Rzochovissa, on kokonaan perätön. Minä kunnioitan ja ihailen kreivitär Eleonoraa, ja teille, eversti, voin julkisesti tunnustaa, että minä sydämessäni häntä kohtaan kannan syvempiäkin tunteita, kuin pelkkää ihailua. Mutta minä en ole sitä koskaan hänelle ilmaissut. Hän, arvossa pidetty puolalainen ruhtinatar, kiinnittäisikö hän silmänsä alhaiseen luutnanttiin, joka sitäpaitsi on hänen synnyinmaansa vihollinen, kun tuhansia vapaasukuisia puolalaisia kilvoittelevat hänen suosiostaan. Ei, eversti, tosin olen kunnianhimoinen, mutta niin korkealle en kuitenkaan voi ajatellakaan."
Näin sanoessaan painoi hän päänsä rintaansa vastaan ja vaipui syviin mietteisiin, joista hänen herätti eversti, joka lempeästi pani kätensä nuorukaisen olkapäälle, sanoen:
"Entiset muistot murehduttavat mieltänne."
"Niin", sanoi nuorukainen, ikäänkuin heräten unelmista, "te olette oikeassa, eversti, ne tekevät minut synkäksi, mutta eivät kuitenkaan vähennä rohkeuttani. Te tiedätte, että minä Golumbon taistelussa haavoituin, niin että minun täytyi jäädä muista. Minulle tarjottiin silloin hoitoa ja huolenpitoa kreivittären tilalla, jossa paranin, ja tästä saan kiittää sitä huolta, jota minulle siellä osoitettiin, Siitä ajasta en ole nähnyt ketään näistä hyväntahtoisista ihmisistä, sentähden nyt, poistaakseni velkani, tahdon heille sanoa viimeiset jäähyväiseni. Sota kutsuu meitä kauemmaksi, kukapa tietää, saanenko koskaan enään nähdä näitä seutuja?" Hän sanoi viimeiset sanat milt'ei kuiskaten, jonka jälkeen hän vaikeni, ja syvä huokaus tunki hänen rinnastaan.
"Hm, hm", mutisi eversti, "tällaiset hyvästijätöt ovat tavallisesti ratkaisevat. Menkää, ja tulkaa pian takasin, mutta älkää palatko synkkämielisenä, sillä sellaiset ihmiset ovat minun kauhistukseni, vaan samalla uskaliaisuudella ja samalla voimalla käsivarressa, kuin teillä nytkin on! Menkää ystäväni", sanoi hän, kun Vilho ei heti vastannut, "menkää ja olkaa onnellinen muutama silmänräpäys, sitten alkavat vaivat, vastukset!"