Vaijeten puristi Vilho everstin kättä ja oli juuri lähtemäisillään, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa tuli heidän luokseen.
"Kuningas käskee eversti Krusea heti menemään virran yli, majoittua Mielec'iin ja päivän koittaessa marssia Niscoviin, pysähtyä sinne ja odottaa tarkempia käskyjä."
Näin sanottuaan ratsasti airut takaisin, odottamatta everstin vastausta. Puolen tuntia senjälkeen alkoivat everstin miehet mennä Vislokan yli.
Pitkän aikaa seisoi Vilho samalla paikalla ja katseli innostuneena virran ylimenoa. Kun viimeinen alus työnnettiin rannasta, astui hän ratsulle ja nelisti pois Vislokan vasenta rantaa myöten. Kauan näki hän ruotsalaiset nuotiotulet, vaan pian katosivat nekin, ja kun ei hän enään nähnyt ihmisjälkeäkään, hiljensi hän vauhtiansa ja antoi hevosen mennä mielensä mukaan.
Hänen ympärillään vallitsi hiljaisuus. Ainoastaan silloin, kun hän tuli virran lähelle, kuuli hän aaltojen loiskeen, ja tämä olikin ainoa, joka muutamiksi minuuteiksi voi haihduttaa hänen synkät ajatuksensa.
Heti Rzochovista etelään päin oli vanha Mikolaiovin linna, Lubomirskin suvun perintötila. Ei ainoastaan valkoisella sammalella peitetyt muurit, vaan myöskin pienellä tornilla varustettu, linnaa ympäröivä muuri, osoittivat, että se oli rakennettu kaukaisessa muinaisuudessa, jolloin sellaiset linnat olivat tarpeen, antamaan suojaa sekä sisällisiä että ulkonaisia vihollisia vastaan.
Siellä asui nuori Eleonora-kreivitär erään sukulaisensa, Katarina-rouvan, kanssa, joka muutama vuosi sitten oli jäänyt leskeksi valtiokanslerin veljen, eversti Lubomirskin jälkeen. Suojeluksena oli näillä kahdella naisella lukuisa joukko palvelijoita, ja nämä olivatkin onnellisesti taistelleet ruotsalaisia partiojoukkoja vastaan, jotka olivat koettaneet valloittaa linnan, toivoen sieltä saavansa suuren sotasaaliin. Tämän pienen joukon johtajana oli Czarny, Josef Lubomirskin uskollinen palvelija, jolle tämä oli antanut rajattoman vallan koko linnassa. Ja tätä valtaa Czarny käyttikin. Joka ilta hän itse asetti vartijat ja kävi heitä tarkastamassa usean kerran yön kuluessa. Tämä hänen ankaruutensa tekikin hänet ja vanhan kreivittären vihollisiksi, sillä tämä ei voinut kärsiä sellaista pakollisuutta, mutta nämä riidat päättyivät tavallisesti siten, että kreivitär vihoissaan meni pois, ja Czarny vannoi kalliin valan, ettei mikään voisi häntä saada unhoittamaan velvollisuuksiaan.
Leveällä linnanportilla seisoi Katarina-rouva, katsellen tarkasti linnan kartanolle. Vanhus näytti suuttuneelta, sillä hänen poskillansa hehkui puna, joka ei ennustanut hyvää.
"Missä on Czarny, minkätähden hän ei tule, kun käsken?" huusi hän korkealla äänellä. "Käskekää hän heti tänne, ja sanokaa, että minä tahdon häntä puhutella. Minä vaadin häntä tottelemaan!"
Muutaman minutin odotuksen jälkeen, jotka kreivittärestä tuntuivat liian pitkiltä, sillä hän polki usein kiivaudella jalkaansa maahan, tuli Czarny ja paljasti päänsä, syvään kumartaen.