"Sinä käytät valtaasi väärin", alkoi kreivitär uhkaavalla äänellä. "Kenraali Lubomirski on käskenyt sinua suojelemaan meitä vihollista vastaan, mutta ei kieltämään ystävältä sisään pääsyä tänne. Minkätähden olet sulkenut portin ruotsalaiselta upseerilta, joka esti miehensä sytyttämästä linnan tuleen, kun he olivat majoitetut Rzochoviin? Etkö tiedä, että hänen kauttansa sekä sinä että minä olemme pelastetut? Sinä olet kiittämätön, Czarny, kuinka kauan on ratsastaja odottanutkaan päästä sisään? Mene heti aukasemaan, ethän mahdakaan peljätä yksinäistä miestä?"
Tämän ivallisen kysymyksen johdosta vihan puna levisi Czarnyn poskille, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi nöyrällä äänellä:
"Mutta hänhän on ruotsalainen ja siis myöskin vihollisemme."
"No sitte menen itse aukaisemaan", vastasi kreivitär, ja alkoi astua portaita alas, mutta palvelija pysähdytti hänet, ja vastasi hieman vapisevalla äänellä:
"Minä aukasen, mutta en ota syytä päälleni."
Katarina-rouva aikoi juuri vastata tähän puheesen, muistuttamalla, mitä palvelijan velvollisuuteen kuuluu, kun eräs ratsastaja täyttä laukkaa ajoi linnan kartanolle, sekä Czarnyn että kreivittären suureksi hämmästykseksi.
Ratsastaja oli Vilho Stjernfelt.
"Suokaa anteeksi, kreivitär", sanoi Vilho, reippaalla hypyllä seisoen tämän vieressä, "minä tulen sanomaan jäähyväiset, ja sentähden käytin ainoata keinoa kuin minulla oli tarjona, nimittäin sitä, että itse raivasin itselleni tien."
Kreivitär ei heti vastannut luutnantin puheesen, vaan kääntyi Czarnyn puoleen, joka nähtävästi vapisi, huomattuaan ankaran silmäyksen, joka häneen kiinnitettiin.
"Minä tiedän, kreivi, että te ette tarkoita meille pahaa", sanoi hän viimein, "mutta että Czarny ei ole pitänyt porttia kiinni, se on pelkkää huolimattomuutta, joka tulee hänelle kalliiksi, ja minä kyllä siitä kerron kenraalille. Mene nyt toimillesi, ja ole valppaampi kuin ennen!"