Nytkään ei Czarny uskaltanut vastustaa vihaista haltijatartaan, vaan poistui nöyrällä kumarruksella. Mutta heti kun hän oli nähnyt kreivittären ja kreivin astuvan sisään linnaan, juoksi hän portille, jonne oli kokoontunut joukko palvelijoita, ja kysyi:
"Kuka päästi sisään ruotsalaisen?" Ei kukaan vastannut. Vaan kun johtaja lupasi antaa kaikille selkäsaunan, astui yksi vanhimmista esiin, ja sanoi:
"Minä luulin, että ruotsalainen upseeri, joka kerran pelasti meidät sekä linnamme, olisi tervetullut tänne; minä aukasin portin!"
Czarny katseli tarkasti miestä muutaman silmänräpäyksen, jonka jälkeen hän poistui sanaakaan sanomatta.
Esi-isäin valokuvilla koristetussa Mikolaiovin linnan salissa istuivat vanha kreivitär, Vilho Stjernfelt ja Eleonora, vilkkaasti puhellen keskenään. Eleonoralla oli säännölliset kasvonpiirteet, joista sydämellinen hyvyys loisti. Hänellä oli sorea vartalo, vaaleanruskea tukka ja suuret, tummansiniset silmät, joista joskus säteili tulta, ikäänkuin etelämaiden lapsien. Näiden suloisien kasvojen yli lepäsi nyt synkkä varjo. Ehkä häntä painoi jokin suru; oliko hän rakkauden tarpeessa, tahi poistuivatko kaikkein sydämet hänestä?
Siihen vastaaminen nyt ei ole meidän asiamme. Keskusteluna oli enimmäkseen valtiolliset asiat, ja kumpainenkin puolue koetti, niin paljon kuin mahdollista, ett'ei loukkaisi toistaan varomattomilla sanoilla. Vanha kreivitär, joka melkein koko ajan oli koettanut pitää vireillä keskustelua, nousi viimein ylös ja poistui, sanoen menevänsä katsomaan, kuinka Czarny täytti velvollisuutensa. Tuskin oli hän mennyt näkyvistä, ennenkuin Eleonora tulisesti heittäytyi Vilhon syliin, huudahtaen:
"Täytyykö meidän nyt erota? Voi tuota kauheata sotaa, joka taasen eroittaa meidät toisistamme!"
"Armas Eleonora", vastasi Vilho, painaen hänen päänsä rintaansa vastaan; "meidän eromme on lyhyt. Tämäkin taistelu kerran päättyy, ja sitten seuraat sinä minua synnyinmaahani…"
"Hiljaa, Vilho", keskeytti Eleonora, ja laski toisen kätensä nuorukaisen huulille, "sinä unohdat, että minulla on veli, joka tulee kiroamaan minua."
"Sinun veljesi ei kiroa", sanoi Vilho luottamuksella, "minä toivon, että kenraali Lubomirski on liian jalo mies ja rakastava veli, tehdäksensä sisarensa onnettomaksi. Rohkaise itseäsi siis, armaani, meidän tulevaisuutemme ei olekaan niin synkeä kuin luulet."