"Ne hän kait on unhottanut", vastasi ruhtinas pilkallisesti, "tahi ehkä hän pitää heitä niin mitättöminä, ett'ei heitä tarvitse ottaa huomioon."
"Sapicha Witebski on kokenut sotilas", sanoi kenraali, kohottaen ääntänsä. "Potocki on urhoollinen, vaan ei viekas. Kaarlo Kustaa on muuttanut tuumansa, ja koko ruotsalainen armeija menee Sandomiriin. Ehkä hän siellä koettaa päästä yli, mutta tämä ei onnistu hänelle, niinkauan kuin Lubomirski ja Witebski ovat yhteydessä toistensa kanssa. Tule, Göran", lisäsi hän, hypäten ratsulta, "minä tahdon puhua kanssasi eräästä tärkeästä asiasta."
Isä ja poika astuivat heti sen jälkeen kenraalin telttaan, jossa ei näkynyt muita koristeita kuin Puolan lippu, joka liehui teltan katolla.
"Göran", alkoi vanhus, heidän istuttuaan, "minä olen niin synkkä ja tyytymätön kaikkeen."
"Miksi niin", kysyi Göran, katsoen hellästi isäänsä.
"Sinä et tunne sitä kuormaa, joka on laskettu sotapäällikön hartioille, ja ehkä et koskaan tule sitä tuntemaankaan", vastasi vanhus, nojaten päätään poikansa olkapäätä vasten. "Mitä voin minä saada toimeen kun ne, joilla on valtion ohjat käsissään, eivät ole yksimielisiä? Ainoastaan sinulle voin tunnustaa, että Juhana Kasimir on liian heikko kantamaan Puolan kruunua. Mies, sellainen kuin Kaarlo Kustaa…"
"Kaarlo Kustaa!" huudahti ruhtinas säpsähtäen.
"Niin, Kaarlo Kustaa", vastasi kenraali miettiväisenä, "hän on suuri sekä valtiomiehenä että sotapäällikkönä. Jos meidän heikolla kuninkaallamme olisi edes puolet hänen luonteensa lujuutta, niin ei maa nyt olisi kadotuksen partaalla."
"Eihän epätoivo mahdakaan valloittaa sydäntänne, isäni?" sanoi ruhtinas, katsellen isäänsä surullisin silmin.
"Rehellinen isänmaan ystävä ei tule epätoivoiseksi", vastasi vanhus vakavalla äänellä. "Älä koskaan unhoita näitä sanoja Göran, äläkä niitä neuvoja, joita olen sinulle antanut jo siitä saakka, jolloin voit ymmärtää, mitä isänmaa merkitsee ja mitä ymmärretään isänmaan ja sen kansan rakkaudella. Isänmaan ystävän käsi ei saa heikontua, eikä hänen toiveensa sammua, vaikka kuinka vaaroja ympäröitsisi häntä. Niin on minun laitani. Tapaukset seuraavat toisiaan kun salamat pilvisellä taivaalla. Jos ruotsalaisten onnistuu murtaa itsensä meidän läpitsemme, on kaikki kadotettu. Mutta Jumala ja pyhä neitsyt eivät hylkää kansaansa hädässä", huudahti hän, hypäten tuolilta nuorukaisen vilkkaudella. "Puola vuotaa verta, mutta pian sen syvät haavat tukitaan ja tuhannet jälkeläiset tulevat siunaamaan meitä! Göran", kuiskasi hän muutaman silmänräpäyksen vaitiolon perästä, ja katseli levottomin silmin poikaansa, "Göran, morsiamesi on ruotsalaisten leirissä!"