Czarnecki oli synkempi kuin ennen, ja puhumatta sanaakaan kumppaneilleen saapui hän leiriinsä. Paljon oli hän nähnyt sillä lyhyellä ajalla, kun oli ollut ruotsalaisten leirissä. Kuinka paljon erilaisuuksia hän näki, tullessaan joukkonsa sekaan. Joka paikassa näkyi sotilaita, jotka kiroilemalla ja riidoilla jopa tappelullakin kuluttivat aikaansa. Täällä oli kauhea hälinä, jota tuskin voi ajatellakaan. "Se on totta", sanoi kenraali, ohjatessaan hevostaan meluavain sotamiesten joukkoon, "minun sotilaani ovat vielä raakoja, puolittain barbaareja, joilla on paljon opittavaa vastustajiltansa. Koska tulevat he ymmärtämään, että järjestys ja yksimielisyys ovat sotajoukon vahvin ase, koska tulee tämä tulinen veri hillityksi niin paljon, että sitä voi voimakkaalla tahdolla hallita?"
Huomattuaan kenraalin, eivät sotilaat vaienneet, päinvastoin koetti jokainen huutamisella ja liikkeillä osoittaa iloansa. Hetkeksi valaisi hymy päällikön jaloja kasvoja, nähdessään tämän hurjan joukon nöyrtyneenä hänen jalkojensa eteen, mutta pian tuli hän vakaiseksi kuin ennenkin, ja osoittaen ruotsalaisten leiriin päin, hän sanoi:
"Lapset; äsken näin sotajoukon, nyt näen järjestymättömän joukon, joka, saadakseen halunsa täytetyksi, unohtaa järjestyksen. Olen käynyt vihollisemme luona, ja olen myös nähnyt keinon, jolla he ovat voineet voittaa meidät. Minun vanha sydämeni on surullinen, nähdessäni teidän tottelemattomuuttanne käskyilleni. Meillä ei ole toivoakaan voittaa ruotsalaisia, ell'ette noudata järjestystä taistelussa; nämä harvat viholliset hajoittavat meidät kuin akanat tuuleen, ja me tulemme lyödyiksi aina viimeiseen mieheen asti. Lapset, totelkaat minun käskyjäni, ja voitto on meidän!"
Tämän sanottuaan kannusti kenraali hevostaan ja nelisti pois. Ainoastaan epäselvästi tunkivat nämä sanat hänen korviinsa: "eläköön Czarnecki, eläköön Puola!"
"Niin, eläköön Puola!" kajahti miehekäs ääni vanhan kenraalin korvissa, ja, katsottuaan taakseen, huomasi hän poikansa säihkyvät silmät.
"Sinä täällä, Göran", sanoi kenraali kummastuneena ja puristi poikansa kättä, "kuinka kaukana olet ollut?"
"Joka paikassa, Veikselin, Sanin ja Sandomirin luona", vastasi nuori ruhtinas hehkuvin poskin, ja jatkoi, ohjaten ratsunsa nopealla liikkeellä isänsä rinnalle: "Mihin vaan tulin, löysin kansan vihan vimmassa ruotsalaisiin ja heidän kerettiläiskuninkaasensa. Isä, kaikki käy hyvin, Kaarlo Kustaa joutuu nyt itse paulaan; vakoilijoilta olen kuullut hänen tuumansa."
"Miten ne kuuluvat?"
"Mennä Veikselin yli, lyödä meidät ja mennä Sandomirin avuksi, jotta Lubomirski tulisi viivytetyksi, ja sen jälkeen suorastaan marssia Varsovaa kohden."
"Mitä aikoo hän tehdä litvalaisille?" kysyi vanhus taaskin.