"Hoh, hoh", huudahti eversti, tehden vilkkaita liikkeitä käsillään, "sen hän kyllä antaa olla tekemättä. Mutta kyllä hän on tervetullut, minä otan hänet vastaan avosylin ja kirkkailla aseilla. Hyvästi, majuri! Olkaa varoillanne, sillä yks' kaks' ovat nuo kirotut husaarit niskassamme. Minun täytyy nyt mennä naisten luo, katsomaan, ett'ei heiltä mitään puutu, hyvästi!"
Näin sanottuaan palasi eversti takasin, astuen pitkin askelin naisia varten varustetun talon luo, joka oli aivan lähellä kuninkaan asuntoa.
Hän astui kursailematta sisään. Vastassaan oli vettyneitä silmiä ja murheellisia kasvoja; tuskin ennätti hän panna pois lakkinsa, ennenkuin Eleonora kysyi, josko Czarnecki todellakin jo aikoi rynnätä ruotsalaisten leiriin.
"Mitä minä tiedän?" vastasi eversti, kohottaen olkapäitään. "Mutta jos niin olisi, ja minä en laisinkaan pidä sitä mahdottomana, on teidän muuttaminen enempi leirin keskelle, sillä tämä paikka on paraiten rynnäkköä vastaanottamassa. Mutta pyyhkikää nyt pois kyyneleenne, ihana kreivinna! Ettehän mahdakaan pelätä, kun minä ja teidän rakas kreivinne vartioitsemme teitä, ja…"
"En itse tähteni, vaan… vaan…" sanoi Eleonora, koettaen vastustaa kyyneleitään.
"Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän", sanoi eversti ja pyyhkäsi salaa pois jotain silmäkulmastaan, "te olette peloissanne Vilhon tähden; se on kyllä kauniisti tehty, mutta… mutta… minä kärsin myöskin, nähdessäni teidän tuskaanne."
Ja tuo urhoollinen eversti, joka ei vielä koskaan ollut kääntänyt selkäänsä viholliselle, pakeni nyt kahta kirkasta kyyneltä ihanassa nais-silmässä.
"Tuhat tulimmaista", jupisi eversti, tultuaan ulos, "tämäpä oli pahin seikkailu, johon olen ottanut osaa. Muutamia sellaisia vielä, ja minä tulen yhtä hennoksi kuin naiset, ja silloin ei käsivarteni kykene vastustamaan miekan iskuja."
Näin puhuen oli eversti tullut oman telttansa luo ja astui sisään, kiellettyään vartijata päästämästä sisälle ketään, joka ei tulisi virka-asioissa.
* * * * *