"Katsomaan ovatko kreivittäret täällä", sanoi puolalainen kiireesti.
"Eikö ruhtinas sitä tietänyt?"
"Ei, hän luuli, että he olivat viedyt Sandomiriin", vastasi Czarny, taaskin hengittäen keveästi. Hädässään tarttui hän olkeen, ja onni seurasikin häntä nyt sillä eversti ei enään jatkanut kuulusteluaan. Annettuaan vangille käskyn olemaan valmiina seuraavana päivänä jatkettavaan kuulusteluun, jätti hän tämän kahdelle sotamiehelle, varoittaen heitä ankarasti päästämästä häntä karkuun.
Ruotsalaisten leirin toisessa päässä näkyi mustia pilkkuja liikkuvan edes ja takasin. He lähenivät, ja pian voi huomata suuren keihäsmetsän. Vaan ruotsalaiset makasivat vielä. Äkkiä heräsi eräs sotamies, hieroi unen silmistään ja huusi käheällä äänellä: puolalaiset ovat täällä! Hänen varoituksensa tuli kuitenkin liian myöhään, sillä puolalaiset husaarit olivat jo ratsastaneet ensimäiselle telttakadulle, kun he huomattiin, ja juuri tämä vei kuninkaan teltalle. Rummut kaikuivat, ja puolipukeisina kiirehtivät ruotsalaiset ulos; muutamilla oli kivääri, toisilla ainoastaan pajunetti kädessä. Upserien komentosanat kaikuivat, ja hirveä sekamelska oli kaikkialla. Osa ruotsalaisista, tultuaan puolalaisten rivien keskelle, saivat surmansa näiden hevosien jaloissa, toiset taasen eivät tienneet upseereistaan mitään, vaan juoksivat sinne, tänne. Vähitellen saavutettiin kuitenkin järjestys, ja kun husaarit ennättivät kuninkaan teltan luo, oli heitä vastaanottamassa hyvin tähdätty ristituli, joka teki suuria aukkoja heidän tiheissä riveissään. Tämän yöllisen ryntäyksen tarkoituksena oli selvästi kuninkaan ryöstäminen, vaan tämä ei ollenkaan onnistunut. Tuskin oli taistelu alkanut, ennenkuin Kaarlo kuningas huomattiin sotilaittensa keskellä: hän oli, saatuaan vaatteet päälleen, itse heti tullut taistelukentälle. Hänen läheisyytensä innostuttikin niin ruotsalaisia, että he muutamain minuuttien kuluttua olivat karkoittaneet puolalaiset husaarit.
Rajummaksi tuli taistelu kreivittärien teltan luona. Lukuisan voiman johtajana oli Göran Czarnecki rynnännyt eversti Krusen teltan luokse asetettujen sotilaitten päälle sekä pakoittanut heidät peräytymään. Hänen aikeensa oli lähes onnistua, kun eversti sai apua, ja kadotettu maa otettiin takasin.
Jo ensimäisiä laukauksia kuultuaan, oli Vilho kiirehtinyt lemmittynsä luokse, ja hänen vastassaan oli heti valitushuutoja. Hänen vakuutuksistaan, ett'ei mitään hätää olisi tarjona, rauhoittui Eleonora, vaan Katarina-rouva valitti yhä. Eleonora oli heittäytynyt nuorukaisen rinnoille ja katseli häntä huolestunein silmin; jokaisen laukauksen kuultuaan vapisi koko hänen ruumiinsa. Jota enempi taistelun into eneni, sitä rauhattomammaksi tuli Vilho, ja kun hän vihdoin huomasi taistelun jatkuvan pitkälle, päätti hän viedä naiset rauhallisemmalle paikalle. Tämän päätöksensä ilmaisi hän Eleonoralle, joka vastustelematta myöntyi siihen. Vaan toisin vanha kreivitär. Saatuaan tietää, että heidän oli jättäminen asuntonsa, valitti hän ääneensä, eikä laisinkaan tahtonut jättää telttaa.
Silloin syöksyi eversti Kruse sisään.
"Vie kiireesti naiset täältä pois!" huudahti hän. "Tuo saakelin Czarnecki koettaa kaikin tavoin päästä tänne, ja minä en voi vakuuttaa voivani häntä estää. Kiirehtikää, kreivi, ell'ette tahdo nähdä morsiantanne hänen käsissään!"
Eversti syöksyi ulos.
"Tulkaa, rouvani!" sanoi Vilho, tarttuen vanhan kreivittären käteen. "Te kuulitte nyt, että todellakin on vaara tarjolla, ja täällä ei voi olla turvassa puolalaisten luodeilta."