Syvään huoahtaen seurasi Katarina-rouva' heitä nyt ulos teltasta.
Mutta tuskin olivat he ennättäneet ulos, ennenkuin he takanaan kuulivat äänen, joka saattoi heidät kalpenemaan. Vilho kääntyi ja näki ruhtinaan tulevan häntä vastaan. Hän ratsasti mustalla hevosella, ja silmissään leimusi taistelunhimo ja vimma.
"Haa, vihdoin saavutin päämääräni!" huudahti hän, kannustaen hevostaan. "Anna minulle takasin morsiameni, tahi lyön sinut kuoliaaksi!"
Vilho ei vastannut vihollisensa huutoon, vaan valmistautui vastustamaan hänen hyökkäystään. Vasemman käsivartensa oli hän kietonut Eleonoran ympäri, toisessa piteli hän miekkaansa. Katarina-rouvan, joka oli pyörtynyt, veivät kaksi sotamiestä syrjään.
Mitä liikuttavimmilla sanoilla pyysi Eleonora ruhtinasta jättämään heidät rauhaan, mutta tämä ei kuunnellut hänen rukouksiansa. "Juuri sinun tähtesi olen tullutkin tänne", huusi hän, "enkä minä väisty, ennenkuin olet vallassani."
"Ainoastaan minun ruumiini yli käy tie hänen luoksensa", vastasi Vilho ja ojensi miekkansa. "Tulkaa, minä odotan teitä; ratkaiskoon tämä taistelu kumpaisenkin elämän ja kuoleman."
Ruhtinas kannusti hevostaan niin voimakkaasti, että eläin nousi kahdelle jalalle ja olisi varmaan musertanut Vilhon allensa, ellei hän olisi vetäytynyt takasin. Göran Czarnecki huudahti vimmasta, nähdessään vihollisensa pelastuneen. Hän ei uskaltanut ampua, sillä luoti olisi yhtä helposti voinut sattua Eleonoraan. Uudelleen kannusti hän hevosensa ja nosti sapelin lyödäkseen. Vilho huomasi nyt, että ainoastaan onni voisi hänet pelastaa. Kuumeentapaisesti veti hän Eleonoran rintaansa vasten, painoi huulensa hänen huulilleen ja valmistautui puollustamaan itseänsä viimeiseen asti. Toisen kerran nousi hevonen pystyyn, ja sen etukaviot olivat Vilhon pään yli. Eleonora kiljahti, ja vaipui tunnotonna maahan. Vaan silloin kokosi Vilho kaikki voimansa, tarttui kaksin käsin miekkaansa ja työnsi sen syvälle hevosen rintaan. Tuo komea eläin tempasi kerran taaksepäin ja kaatui kuolleena maahan.
Ruhtinas kalpeni nähtyään tämän; hirveällä kirouksella nosti hän pistoolinsa ja laukasi, vaan luoti ei sattunutkaan Vilhoon.
Ruhtinaan tila ei nyt ollut paras. Hevosetta oli ja miehittäkin, sillä nämä vetäytyivät jo takasin. Pitkää aikaa ei hänellä ollut miettimiseen, sillä eversti Kruse lähestyi jo jalkaväkineen. Tuskalla ja vimmalla näki hän, ettei nyt voinut saada Eleonoraa kanssaan, ja heittäen surullisen silmäyksen uskolliseen hevoseensa, kiiruhti hän kumppaneinsa luo, jossa hän sai erään kaatuneen miehensä hevosen.
Kun Vilho näki aseensa saavuttaneen päämääränsä, ei hän enään välittänyt ruhtinaasta, vaan piti ainoastaan huolta Eleonorasta. Hän heräsikin pian horroksistaan ja vietiin turvallisempaan paikkaan.