Vilhon sydämessä riehui ankara taistelu, hän katseli ympärilleen, nähdäkseen vihollisensa, jonka hän pian huomasikin pakenevain puolalaisten riveissä. Avopäin ratsasti hän rivien keskellä, kehoittaen husaareitaan ryntäykseen, mutta he eivät häntä kuulleet, ja vastoin tahtoansa täytyi hänen seurata mukana.
"Luutnantti, tässä on teille hevonen", huusi eversti Kruse jo etäältä, "luulen, että tahdotte tulla oikeaan taisteluun tuon veitikan kanssa; kiiruhtakaa, muuten hän pääsee pakoon!"
Vilho heittäytyi satulaan ja nelisti epäjärjestyksessä olevien puolalaisten luo. Ruhtinas huomasi hänet heti, ja myöntyi taisteluvaatimukseen.
Taistelu kesti kauan, sillä kumpanenkin olivat yhtä taitavia sekä ratsastajia että miekkailijoita.
Pian kuitenkin näkyi, että Vilho voitti ruhtinaan voimissa. Tämän huomasi puolalainen itsekin, ja koetti notkeudella täyttää, mitä häneltä voimissa puuttui. Hän teki yhden vaarallisen kierroksen toisensa jälkeen, hän pyöri ympäri kuin tuuli, mutta luutnantti oli aina varoillaan ja vältti ihmeteltävällä kylmäverisyydellä vastustajansa raivokkaita huimauksia. Ruhtinas tuli joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi. Hänen lyöntinsä seurasivat toisiaan kuin raesade, ja hänen silmissään leimusi sammumaton viha. Taistelijat olivat nyt niin lähellä toisiaan, että he alkoivat raivoisan nyrkkitaistelun. Mutta ruhtinaan käsi heikontui pian, ja huomattuaan tämän, koetti hän koko jälelläolevalla voimallaan karata vastustajansa päälle. Molemmin käsin tarttui hän miekkaan, nosti sen ylös ja aikoi yhdellä iskulle halaista vastustajansa pään: mutta tämä oli varoillansa, veti hevosensa taaksepäin, jännitti käsivartensa lihakset ja otti lyönnin sellaisella voimalla vastaan, että ruhtinaan ase särkyi kahtia. Puolalainen ei odottanut seuraavaa hyökkäystä, jolloin hän epäilemättä olisi hävinnyt, vaan käänsi hevosensa ja nelisti pois, huutaen:
"Me tapaamme toisemme Sanin luona!" Ruhtinaan tappiolla päättyi taistelu, ja puolalaiset pakenivat.
"Noh, tämän voi sanoa miehen otteluksi", sanoi eversti Kruse, ratsastaen Vilhon luo, joka hitaasti palasi omiensa luo. "Te annoitte hänelle aikalailla selkään. Kiitos siitä!"
Näin sanoen ojensi hän kätensä Vilholle, joka sitä luottamuksella puristi.
Eräs ajutantti nelisti esiin ja kysyi kuningasta. "Eikö hän ole teltassaan?" kysyi eversti. "Ei! Minun täytyy heti tavata hänet, saadakseni ilmoittaa, että Sapicha on mennyt kaikkine joukkoineen maanmiehiensä puolelle. Tuo konna tuntee meidän hankkeemme!"
Tämän sanottuaan ratsasti ajutantti pois, ja eversti vaipui syviin mietteisiin, josta hänen herätti eräs sotamies, joka ilmoitti, että Sapicha oli vapauttanut vangitun Czarnyn.