Linnan portit olivat suljetut, ja kartesseilla ladattujen tykkien luona seisoi sotilaita valmiina ampumaan. Eversti Cronlod kävi itse tarkastamassa, josko kaikki oli hyvässä järjestyksessä.

Eräällä kapealla syrjäkadulla näkyi kaksi kulkijata leveissä kaapuissa. Samana päivänä olivat ruotsalaiset vetäytyneet linnan muurien sisäpuolelle, ainoastaan silloin tällöin kulki muutamia vartiajoukkoja kaupungin läpi. Molemmat kävelijät voivat siis olla jokseenkin varmat ett'ei heitä huomata. Eivät he myöskään koettaneet salatakaan itseään, vaan antoivat kaapujen luikua alas kasvoiltaan ja kiirehtivät huolettomina eteenpäin.

Huomaamattansa olivat he tulleet aivan lähelle linnaa, ja pysähtyivät heti, havaittuaan edessään linnan uhkaavat muurit. Synkkä tuli hehkui kumpaisenkin silmissä ja kuumeentapaisesti puristivat he aseitaan.

"Ruhtinas, minä sanon teille", sanoi lyhempi heistä, "kuuden päivän perästä on linna oleva valtiokanslerin vallassa. Ruotsalaiset kyllä puollustavat itseään urhoollisesti, mutta vihdoin hekin väsyvät ja tulevat pakoitetuiksi antaumaan. Puolan kansa ei tule pakenemaan, eikä se päivä ole aivan kaukana, jolloin Sigismundon pojanpoika ja Ladislaun poika taas varmana istuu Puolan valtaistuimella. Teitä, ruhtinas, ihmetyttää, että minä, halpa palvelija, puhun kuin oppinut mies, mutta kuninkaistani minulla toki on selko."

"Sen kyllä kuulin, Czarny", vastasi ruhtinas, tarttuen palvelijansa käsivarteen. "Sinä puhut rohkeasti. Pyhä neitsyt armahtakoon meitä tänä hirveänä aikana ja antakoon tulevaisuuden olla valoisamman."

"Amen", jupisi Czarny tuskin kuuluvasti; sitten jatkoi hän puoliääneen: "Niinkauan kun tämä linnoitus on ruotsalaisten hallussa, ei kukaan voi estää heitä tästä menemästä virran yli. Ja jos he kerran ovat menneet yli, niin…"

"Niin silloin on Varsova toisen kerran heidän kostonsa esineenä", sanoi Göran Czarnecki kolkosti.

"Ja kreivitär-raukat, jota ovat vankeina", virkkoi palvelija surullisella äänellä.

"Sehän on Eleonoran oma tahto", sanoi ruhtinas enemmän itsekseen kuin palvelijalleen vastaukseksi. "Hänelle, joka onneni ryösti, tahdon kostaa. Vilho Stjernfelt on veriviholliseni, ja niinkauan olen etsivä hänen sydäntään, kunnes löydän sen." Näin sanoessaan pysähtyi ruhtinas ja sanoi, nojaten päänsä kättänsä vasten: "Sinä mainitsit äsken, että eräs palvelijoista, joka pääsi pakoon Mikolaiovin verilöylystä, asuu täällä. Vie minut hänen luoksensa."

"Hän asuu tässä", vastasi Czarny, pysähtyen pienen, mitättömän hökkelin eteen.