"Heti, heti", ärjäsi Ramoski, ja kiiruhti portin luo, joka oli vähällä kaatua voimakkaista sysäyksistä.
Czarny oli kuitenkin hiipinyt akkunan luo, jossa hän voi kuulla sotilaitten puheen. Hän kuuli portin aukaistavan ja vartiajoukon päällikön sanovan Ramoskille: "Sinä pidät vakoojia luonasi, me olemme nähneet heidän tulevan tänne sisälle."
Enempää ei Czarnyn tarvinnut kuulla, tietääkseen mitä heillä oli odotettavana. Hän kiiruhti heti ruhtinaan luo ja kertoi, mitä oli kuullut, pyytäen tätä pakenemaan. Melske pihassa eneni, ja pian kuulivat pakolaiset kiivaita askeleita portailla.
"Nyt kiireesti pois", kuiskasi ruhtinas, ja kiirehti Ramoskin näyttämiä portaita myöten alas. "Löytynee kai täällä ovi, jonka kautta pääsee ulos, muutoin…"
"Minä löysin sen jo", vastasi Czarny, "mutta yksin en voi sitä aukaista, teidän täytyy auttaa minua, ruhtinas." Ponnistaen kaikki voimansa, onnistui heidän vihdoin aukaista ovi, ja syvä huokaus tunkeutui heidän rinnoistaan, vihdoinkin seistessään ulkoilmassa.
Czarny, joka tunsi pienimmänkin sopukan kaupungissa, kulki edellä, ja seikkailuksitta saapuivat he kaupungin ulkopuolella olevaan metsikköön, jonne olivat jättäneet hevosensa.
Samassa silmänräpäyksessä kun ruhtinas ja Czarny tulivat kadulle, astui ruotsalainen upseri ensimäiselle portaalle. "Hm, hm", jupisi hän "tässä on vielä selviä jälkiä, epäilemättä olivat he vakoojia."
Ruotsalainen palasi takasin ja sanoi, mitaten terävällä silmäyksellä Ramoskia kiireestä kantapäähän:
"Sinulla oli, niinkuin sanoin, vakoojia luonasi, ja he ovat päässeet pakoon."
"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty", jupisi Ramoski. Ääneensä lisäsi hän: "Herra upseri, he eivät olleet vakoojia."