"On, armaani", vastasi hän, nojaten alas Eleonoraan, "en tahdo sitä sinulta salata, meitä uhkaa vaara. Metsän alussa, jonka läpi meidän tulee mennä, on aukko, ja kersantti Lundberg joka äsken oli siellä, sanoi nähneensä aseita etuvarustuksen takana. Takasin palaaminen olisi vielä vaarallisempaa, sillä silloin tulisimme aivan Sapichan ojennettuihin käsiin. Ole levollinen, armaani", lisäsi hän hellästi, pusertaen Eleonoran kättä omassaan. "Niin kauan kun yksikin meistä elää, ei kukaan tule riistämään hiuskarvaakaan päästäsi."
Näin sanoen jätti nuorukainen vaunut ja kiirehti päävoiman luo, joka järjestäytyi rynnäkköä vastaan ottamaan.
"Itse tie on vapaa", sanoi kersantti, joka palasi toiselta tarkastusmatkaltaan, "mutta kummallakin puolella sitä on viholliset piiloutuneet. Emme voi päästä metsän läpi muutoin, ell'emme houkuttele puolalaisia tänne, saadaksemme nähdä, onko heitä paljonkin. Minä kyllä otan tehdäkseni tämän parin miehen avulla."
"Tämäpä on hyvä ehdotus", vastasi luutnantti puristaen kersantin kättä, "minä järjestän päävoiman vaunujen ympärille teidän houkutellessanne nuo koirat piilostaan."
Kersantti ratsasti viiden miehen kanssa pois ja hetki kului jännittävässä odotuksessa. Vanha kreivitär oli herännyt ja Vilho koetti kaikin tavoin ehkäistä hänen hätähuutojaan.
"Jumalan tähden älkää valittako niin äänekkäästi", sanoi Vilho. "Huudoillanne saatatte meidät juuri siihen vaaraan, jota koetamme paeta. Minä käsken teitä vaikenemaan", lisäsi hän tuimasti, "muuten on minun rupeaminen toimeen."
Tämä puhetapa, jota tarve vaati häntä käyttämään, auttoi heti, sillä Katarina-rouva vaikeni ja jupisi nyt vaan hiljaa itsekseen.
Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta heidän ympärillään, jopa luultiin että oli annettu väärä hälytys, kun aseiden kalsketta kuului metsästä. Kauan ei viipynyt, ennenkuin kersantti viiden miehensä kera ratsasti tantereelle lukuisan vihollisjoukon seuraamana.
Ratsumiehet ympäröivät vaunut ja odottivat rynnäkköä, joka ei kauan viipynytkään. Epäjärjestyksessä ja huutaen syöksyivät puolalaiset metsästä ja karkasivat vähälukuisten ruotsalaisten päälle. Mutta nämä vastustivat heitä epätoivon rohkeudella, ja heidän etupäässään taisteli kersantti kuolemaa halveksien. Puolalaisten oli vihdoin peräytyminen, ja juuri kuin he aikoivat alkaa paluumatkaansa, antoi Vilho merkin hyökkäykseen. Ratsumiehet syöksyivät esiin, ja puolalaisten pako oli yleinen.
Mutta ruotsalaiset tahtoivat myös käyttää hetken sekasortoa hyväkseen, koettaen päästä metsän läpi. Vaunut pantiin nopeaan liikkeesen, ja ratsumiehet nelistivät metsää kohden, jossa puolalaisten rivit olivat hirveässä epäjärjestyksessä. Tuo uskalias koe oli juuri onnistumaisillaan, ja vaunut olivat jo metsäaukon sisällä vahingoittumatta, kun molemmat etumaiset hevoset kaatuivat, estäen takimaisia pääsemästä eteenpäin. Tien poikki oli kaadettu hirveän suuri puu, jota eivät ruotsalaiset ennen olleet huomanneet.