"Niin", vastasi Eleonora, kietoen kätensä Vilhon kaulan ympäri, "minä antauduin kuninkaamme suojeluksen alaiseksi, ja sitä ei vanha kreivitär voi kärsiä. Minä olen nyt otettu Ruotsin alamaiseksi", lisäsi hän, katsellen nuorukaista hehkuvin silmin, "ja nyt on vaan kysymyksenä, josko et sinä ole sitä vastaan."
Vilhon vastaus oli suutelo.
Matkapuuhiin ei mennyt suurta aikaa, ja vaunut olivat jo odottaneet yli puolen tunnin, kun eversti Kruse astui sisään.
"Kiiruhtakaa, naiseni", huusi hän, "hukkaan mennyttä puoltatuntia ei saa takasin, erittäinkin kun tiet ovat niin huonoja, että täytyy ajaa aivan hiljakseen. Rykmentti toisensa perään marssii täältä, minä jään viimeiseksi, nähdäkseni uskaltaako tuo Sapicha lurjus näyttäytyä. Kiiruhtakaa, ell'ette tahdo joutua husaarien käsiin!"
Vanhempi naisista ei juuri pitänyt kiirettä, mutta Eleonora auttoi, minkä voi. Vihdoin olivat he valmiit, ja matkue läksi liikkeelle. Vilho komensi joukkoa sekä hänen alapäällikkönsä, kersantti Lundberg, nuori, kaunis mies, joka sotamiehestä oli kohonnut kersantiksi. Sekä eversti että Vilho pitivät hänestä hänen uskaliaisuutensa sekä jalon luonteensa tähden, eikä mitään tärkeätä asiaa toimitettu, ellei hän ollut siinä osallisena. Hän ratsasti seurueen etupäässä, Vilhon ollessa naisten turvana.
Löytyy hetkiä, jolloin itsessään tuntee vaaran olevan lähellä, ja tällainen luulo oli tunkeutunut Eleonoran sydämeen. Vilhon vakuutukset ja hellät kehoitukset vaan hetkeksi poistivat hänen levottomuutensa, mutta kun siihen tuli vielä vanhan kreivittären äänekkäät valitukset, oli Eleonoran rohkeus tykkänään kadonnut.
Tuli ilta. Kuu, joka ensin niin surumielisesti oli valaissut tantereita, metsiä ja virtoja, piiloutui pian lännestä tulevien raskaiden pilvien taakse. Aseet valmiina rynnäkköön, ratsastivat ruotsalaiset eteenpäin, ympäröivät vaunut lähemmin sekä lähettivät vakoojia joka taholle. Vanha kreivitär nukkui ja Eleonora oli juuri nojannut päätään käteensä, seuratakseen hänen esimerkkiään, kun hän äkkiä heräsi etujoukossa syntyneestä äänestä.
"Mitä tämä merkitsee? Oi jumalani, meitä vastaan tehdään rynnäkkö", huokasi hän, kun kersantti täyttä laukkaa ajaa karahutti Vilhon luo. He keskustelivat hetken aikaa innokkaasti hiljaisella äänellä.
Eleonora katseli tarkasti Vilhon kasvoja tämän puhuessa kersantin kanssa, ja hän näki selvään Vilhon vaalenevan, kersantin osoittaessa metsään, joka oli heistä parin kivenheiton matkan päässä.
"Vilho", kuiskasi hän ja tarttui nuorukaisen käteen, "onko vaara tarjolla?"