"Aika kuluu, joka hetki on kallis ja läsnäoloni armeijassa on tarpeen. Joukko on valmis milloin tahdotte, teitä seuraamaan."
Vastaanotto oli päättynyt. Kreivittäret olivat juuri aikeessa poistua, kun kuningas tarttui Eleonoran käteen, katsoi häntä tarkasti silmiin, sanoen:
"Jätättekö kaipauksetta maanne ja isänne uskonnon, seurataksenne itse valitsemaanne puolisoa, eikö katumus…"
"Minä kieltäydyn kaikesta puolisoni tähden", sanoi Eleonora kiihkoissaan. "Paavi ja papit heittäkööt omansa ja kirkon kirouksen päälleni, rakkauteni sekä kuninkaani ovat olevat turvanani", lisäsi hän, heittäen luottavaisen silmäyksen Kaarlo Kustaasen.
Kuningas aikoi vastata, vaan hänen huulensa jäivät kiinni. Hän pusersi lujemmin Eleonoran kättä ja kääntyi sitten äkkiä pois, mennen läheiseen huoneesen.
"Lapsi, lapsi", sanoi Katarina-rouva heidän tultuaan pihalle, "mitä sanoja olet…"
"Hiljaa", huudahti Eleonora veitikkamaisesti, "minä olen nyt Ruotsin alamainen, ja luulenpa saavani kääntymään teidänkin sydämenne."
"Varjelkoon minua siitä pyhä neitsyt ja kaikki pyhimykset", kuiskasi vanhus hartaasti, tehden ristinmerkin.
Kun kreivittäret astuivat huoneesensa, tuli Vilho heitä vastaan, ja kysyi huolehtien, miten kuninkaan luona oli käynyt.
"Kysykää häneltä itseltä", vastasi Katarina-rouva, heittäen päätään taaksepäin ja osoitti Eleonoraa, "hän voi parhaiten vastata, sillä hän yksin piti puhetta."